Jeesus kertoi palvelijasta, joka oli saanut anteeksi suuren velan. Tämä mies löysi armon ja laupeuden isännältään, mutta otti kaiken itsestäänselvyytenä. Heti, kun oli saanut anteeksi, hän meni ulos ja alkoi kuristaa miestä, joka oli hänelle velkaa pienen, mitättömän summan, vaatien: ”Maksa minulle, mitä olet velkaa – nyt!” Kun velallinen pyysi armoa, hän kieltäytyi ja heitti hänet vankilaan.
Miksi tuo mies oli niin tuomitseva? Miksi häneltä puuttui laupeutta? Ilmeisesti siksi, kun hän ei miettinyt omaa arvottomuuttaan. Hän ei ymmärtänyt, kuinka toivoton hän oli, kuinka ylivertaisesti synnillinen hänen oma syntinsä. Hän ei antanut arvoa vaaralle, jossa oli itse ollut, kuinka lähellä kuolemaa, ennen kuin sai osakseen laupeuden. Kun hänen isäntänsä sai kuulla, mitä kiittämätön mies oli tehnyt toiselle velalliselle, hän heitti tämän vankilaan eliniäksi.
Kun tutkin tätä vertausta, Herra pysäytti minut ja vakuutti minut omasta laupeuden puutteestani. ”Ai, minä, Herra? Olen varmasti Amerikan laupiain saarnaaja”. Mutta hän alkoi muistuttaa minun tunteettomista huomautuksista, joita olin tehnyt, sanoista, joita olin suoltanut kiireessä. Itkin Herran edessä ja kysyin häneltä, miten se oli voinut tapahtua.
”David, olet unohtanut, miten uskomatonta laupeutta olen osoittanut sinulle. Kuinka monta kertaa olenkaan kaivanut sinut ulos jostakin, mikä olisi voinut tuhota sinut? Et olisi tässä ilman minun laupeuttani”.
Itkin Herran edessä, ja pyydettyäni anteeksi menin takaisin Sanaan etsimään hänen apuaan omaan laupeudettomuuteeni. Löysin ihanan jakeen Psalmista 119:76: ”Sinun armosi olkoon minun lohdutukseni, niin kuin sinä olet palvelijallesi luvannut”.
Sen merkitys on seuraava: ”Herra, sinun Sanasi kertoo minulle, että saan lohdutuksen siitä tiedosta, että sinä olet laupias ja täynnä myötätuntoa minua kohtaan. Anna minun ulottaa samaa laupeutta ympärilläni oleville.”