Jeesus kertoo nuorukaisesta, joka otti osansa isänsä perinnöstä ja hävitti sen elämällä irstaasti. Hän päätyi varattomaksi, pilasi terveytensä ja ollessaan syvimmällä tilassaan päätti palata isänsä kotiin. Raamattu sanoo: ”Ja hän nousi ja meni isänsä tykö. Mutta kun hän vielä oli kaukana, näki hänen isänsä hänet ja armahti häntä, juoksi häntä vastaan ja lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä hellästi” (Luuk.15:20).
Ei mikään estänyt isän anteeksiantamusta nuorukaiselle. Pojan ei tarvinnut tehdä mitään muuta, koska hänen isänsä oli jo järjestänyt kaiken sovitukseksi. Hän juoksi poikaansa vastaan ja syleili häntä heti, kun näki poikansa tulevan tiellä. Rakastavan isän ei koskaan ole vaikeata antaa anteeksi. Niin ei myöskään taivaalliselle Isällemme ei ole ongelmaa, kun hän näkee katuvan lapsen. Tässä isällisessä halauksessa on mukana kaipuu saada tehdä sovinto poikansa kanssa. Hän haluaa lapsensa kanssa olemista, hänen läsnäoloaan, yhteyttä hänen kanssaan.
”Koska meillä siis, veljet, on luja luottamus siihen, että meillä Jeesuksen veren kautta on pääsy kaikkein pyhimpään, jonka pääsyn hän on vihkinyt meille uudeksi ja eläväksi tieksi, joka käy esiripun, se on hänen lihansa, kautta, … niin käykäämme esiin totisella sydämellä, täydessä uskon varmuudessa, sydän vihmottuna puhtaaksi pahasta omastatunnosta ja ruumis puhtaalla vedellä pestynä” (Hebr.10:19-20, 22).
Uskovat tuntevat hyvin Kristuksen Golgatan työn inhimillisen puolen: anteeksiantamuksen synneistämme, voiman voittoon kaikista kahleistamme ja tietenkin lupauksen iankaikkisesta elämästä. Rististä on toinenkin hyöty ja se on, että meillä on Isä. Hän iloitsee, kun saa ottaa vastaan tuhlaajapojan kotiinsa.
Rakas lukija, tuhlaajapoikavertauksen ydin on vähemmän siinä, että pojan piti tulla kotiin, vaan enemmänkin siinä, miten onnelliseksi Isä tuli hänen paluustaan. Samoin on laita taivaallisen Isämme. Hänen sydämensä on täynnä iloa, kun me rohkeasti astumme hänen läsnäoloonsa ollaksemme hänen kanssaan.