EI TUORETTA ILMESTYSTÄ

Luukkaan evankeliumin ensimmäisessä luvussa on yksi ilmeisimpiä tapauksia epäuskosta. Muistat kertomuksen vanhurskaasta Sakariaasta, Johannes Kastajan isästä. Sakarias oli hurskas pappi, joka joutui kärsimään yhden ainoan epäuskon hetken tähden. Hänen kertomuksensa kuvaa sitä, kuinka vakavasti Jumala ottaa synnin.

Raamattu kertoo, että Sakarias oli ”hurskas Jumalan edessä, vaeltaen kaikissa Herran käskyissä ja säädöksissä nuhteettomana”(Luuk.1:6).  Tässä oli hurskas mies, joka kantoi kunnioitetun asemansa viittaa. Hän palveli suitsutusalttarin edessä. Se merkitsee rukousta ja esirukousta, puhtaan jumalanpalveluksen tointa. Lyhyesti sanottuna Sakarias oli uskollinen ja kuuliainen, palvelija, joka odotti Messiaan tuloa.

Eräänä päivänä Sakarias oli palvelutehtävässään. Jumala lähetti enkeli Gabrielin kertomaan hänelle, että hänen vaimonsa saisi pojan. Gabriel sanoi, että pojan syntymästä seuraisi iloa monille Israelissa. Enkeli antoi Sakariaalle ohjeet pojan kasvatuksesta. Kun enkeli puhui, Sakarias vapisi pelosta. Yhtäkkiä tämän hurskaan miehen mieli oli täynnä epäilyä, ja hän antautui kauhean epäuskon valtaan. Hän kysyi enkeliltä: ”Mistä tiedän, että puhut totta? Me olemme vanhoja, minun vaimoni ja minä”( ks. Luuk.1:18).

Jumala ei katsonut hyvällä Sakariaan epäilyä ja hän antoikin papille seuraavan rangaistuksen: ”Ja katso, sinä tulet mykäksi etkä kykene mitään puhumaan siihen päivään saakka, jona tämä tapahtuu, sen tähden ettet uskonut minun sanojani" (Luuk.1:20, kursiivi kirjoittajan).

Mitä tämä tapahtuma opettaa meille? Se sanoo, että epäusko sulkee meidän korvamme Jumalalta, silloinkin kun Hän puhuu meille selvästi. Se sulkee meiltä tuoreen ilmestyksen ja estää meidän läheisen yhteytemme Herraan. Yhtäkkiä meillä ei olekaan mitään puhuttavaa tai todistettavaa, koska emme enää kuule mitään Jumalalta. Ei ole väliä, kuinka uskollisia ja ahkeria olemme olleet. Niin kuin Sakarias, me saatamme itsemme lamaantumaan sekä korviltamme että kieleltämme.