Ihmisten armo

Heprealaiskirjeen kirjoittaja kertoo meille, "Ei meillä ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouksiamme, vaan joka on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä" (Hebr. 4:15).

Suurin osa kristityistä tuntee hyvin tämän jakeen. Se kertoo meille, että meidän ylipappimme, Jeesus, kokee kärsimystä meidän kanssamme. Kreikan kielen sana "sääliä" tarkoittaa tässä "sympatiaa, joka seuraa samankaltaisen kärsimyksen kokemisesta". Toisin sanoen, Herramme säälii henkilökohtaisesti jokaista onnettomuutta, tuskaa, epätietoisuutta ja epätoivoa, joita meille tapahtuu. Ei ole mitään sellaista, mitä me olemme kokeneet, mitä Hän myös ei olisi kestänyt, tavalla tai toisella.

Koska meillä on sellainen ylipappi, meitä opastetaan, "Käykäämme sentähden uskalluksella armon istuimen eteen, että saisimme laupeuden ja löytäisimme armon, avuksemme oikeaan aikaan" (Hebr. 4:16). Meille kerrotaan, "Teidän Pelastajanne tietää tarkalleen, mitä olette käymässä läpi. Ja Hän tietää tarkalleen, kuinka ohjata Hänen armoaan teille." Kysymykseni on, että kun olemme suuressa tarpeessa, kuinka me "löydämme armon", kuten heprealaiskirjeessä kerrotaan?

Olen kuullut kaikista teologisimmat armon määritelmät: ansaitsematon suosio, Jumalan hyvyys, Hänen erityinen rakkautensa. Mutta minulle armo sai aivan uuden merkityksen viime joulukuussa, kun minun yksitoistavuotias lapsenlapseni Tiffany kävi kokeissa mahdollisen aivokasvaimen vuoksi. Vaimoni Gwen ja minä, me olimme sairaalassa tyttäremme Debbien ja hänen miehensä Rogerin kanssa sen päivän, kun lääkärit tekivät kokeita kallisarvoiselle lapsenlapsellemme. Kun odotimme tulosten kuulemista, ainoa asia, mitä pystyimme tekemään, oli rukoilla armoa.

Kaikki oli tapahtunut niin äkillisesti. Juuri edellisenä päivänä Debbie ja Roger olivat soittaneet meidät rukoilemaan, kun he veivät Tiffanyn lääkäriin. Hänellä oli ollut kamalia pääkipuja, ja nyt hänen silmästään oli alkanut vuotaa verta. Kun lopetimme puhelun, sanoin Gwenille, "Elämä on niin särkyvää. Yksi ainoa puhelinsoitto voi kääntää koko maailman ylösalaisin."

Seuraavana päivänä, kun saavuimme sairaalaan Virginiassa, Gwen ja minä näimme epätoivoisia vanhempia kaikkialla käytävillä. Heillä oli huolestuneita ilmeitä, kun he jännittivät mahdollisia huonoja uutisia lapsistaan. Usein, kun kamala sanoma tuli heille - "se on pahanlaatuinen" - jotkut huusivat tuskassa, täydellisesti romahtaen.

Kun me kaikki odotimme Tiffanyn laboratoriotulosta, rukoilin äänettömästi voimaa hyväksyä, mitä ikinä tulisikin. Tuolla hetkellä minulle ei ollut mitään merkitystä sillä, mikä oli armon teologinen merkitys. Minulle se merkitsi sitä, että minulla oli Jumalan rauha, ja minkä tahansa sanoman vastaanottamista ilman pakokauhua. Minä rukoilin, "Herra, me tiedämme, että teet kaiken oikein. Me luotamme sinuun. Älä anna meidän tehdä syntiä huulillamme. Anna meille armosi kestää tämä."

Sitten tuli huonojen uutisten tulva. Tiffanyllä oli suuri kasvain, yksi huonoimmista. Se oli pahanlaatuinen.

Olin kuullut tuon kamalan sanan "pahanlaatuinen" kahdeksan kertaa aikaisemmin. Gwen, Debbie, ja nuorempi tyttäremme Bonnie olivat kaikki taistelleet syöpää vastaan. Kiitos Herralle, he ovat kaikki selvinneet jokaisesta kauheasta koetuksesta. Kuitenkin joka kerta, kun kuulemme huonoja uutisia, ne ovat pahimmat uutiset, mitä kukaan on ikinä minulle kertonut. En osaa kertoa teille, mitä Gwen ja minä tunsimme tuolla hetkellä tyttären tyttäremme Tiffanyn kanssa. Voin vain kertoa, että tuskani ajoi minut Jobin kirjaan.

Job oli jumalallinen mies, jolle perhe oli hyvin läheinen. Hänellä ja hänen vaimollaan oli kymmenen aikuista lasta, seitsemän poikaa ja kolme tytärtä. Job rukoili lastensa puolesta päivittäin, uhraten heidän puolestaan. "Sillä Job ajatteli: Ehkä poikani ovat tehneet syntiä ja sydämessään luopuneet Jumalasta. Näin Job teki aina" (Job 1:5).

Jobilla ei ollut aavistustakaan, mitä taivaassa tapahtui tuohon aikaan Jumalan ja saatanan välillä. Ei häntä milloinkaan oltu varoitettu, että äkillinen onnettomuus olisi iskevä hänen perheeseensä. Ja Raamattu maalaa kauhistuttavan kuvan: yhden ainoan päivän aikana, Job ei ainoastaan menettänyt palvelijoitaan ja omaisuuksiaan, mutta kaikki hänen kymmenen lastaan kuolivat "luonnollisessa" onnettomuudessa (katso Job 1:13-22).

Yritä kuvitella Jobin ja hänen vaimonsa traaginen menetys. Ainoastaan muutaman tunnin sisällä kaikki, mikä oli heille kallisarvoista, oli revitty pois heidän elämästään: jokainen rakas poika ja tytär, jokainen rakas palvelija ja palvelijatar. Jopa suuressa surussaan ja tuskassaan Job valitsi hyvän vaihtoehdon mukaan toimimisen. Hänen sureva vaimonsa valitsi sen väärän vaihtoehdon.

Jobin vaimon on täytynyt olla todella katkeroitunut, kun hän kuuli sanansaattajan sanovan, "Jumalan tuli iski alas taivaasta, sytytti palamaan... ja kulutti" (Job 1:16). Kun kamalat uutiset saapuivat, tämä nainen kieltäytyi lohdutuksesta. Ja hän syytti Jumalaa tyhmästi, kehottaen miestään, "Kiroa Jumala ja kuole" (2:9). Sisällöltään hän sanoi, "Miksi Herra haluaisi tuoda sellaisen sanoin kuvaamattoman tragedian tälle jumalalliselle perheelle?"

Henkilökohtaisesti en voi syyttää Jobin vaimoa hänen reaktiostaan. Jos minä olisin menettänyt kaikki lapseni ja rakkaani yhdessä ainoassa iltapäivässä, sydämeni voisi olla samassa tilassa kuin hänelläkin. Minä uskon, että kun nuo kauheat sanomat tulivat, Jobin vaimo yksinkertaisesti kuoli sisäisesti. Hän oli yhä fyysisesti elossa, mutta sydämessään hän oli poissa.

Kuitenkin vielä seuraava murhenäytelmä oli tulossa. Pian hänen miestään lyötiin tuskallisilla paiseilla päästä kantapäähän. Job päätyi istumaan tuhkakasaan, raapien lihaansa särkyneen saviastian kappaleilla lievittääkseen tuskaansa. Tämän tautisen miehen katsominen oli niin järkyttävää, että ihmiset kääntyivät kauhuissaan muualle. Edes Jobin ystävät eivät tunnistaneet häntä aluksi. Kun he tunnistivat, he eivät kyenneet katsomaan häneen. He istuivat jonkun matkan päähän hänestä, murehtien ja itkien sitä, mitä oli tapahtunut heidän ystävälleen.

Sillä aikaa Jobin vaimon on täytynyt olla täysin murheen murtama. Hänen muistonsa iloisista perhetapaamisista, kuten myös hänen tulevaisuuden toivonsa, oli murskaantunut. Hänen koko maailmansa oli romahtanut hänen ympäriltään. Hän ei enää milloinkaan kokisi sellaista iloa tai toivoa uudestaan. Kaikki kuoli, mitä hänen sisällään oli ollut: rakkaus, toivo, usko. Ja viha ja epäusko täytti hänen sielunsa.

Myös Job suri syvästi. Tämä mies oli suuressa lohdutuksen sanan tarpeessa. Mutta sen sijaan hänen vaimonsa suorastaan räjähti hänelle, sanoen, "Vieläkö pysyt hurskaudessasi?" (2:9). Tämän epätoivoisen naisen leikkaavista sanoista voi päätellä kaksi asiaa. Ensiksi, hän kysyi, "Minkä kamalan, salatun synnin olet tehnyt, Job, tuodaksesi näin kauhean Jumalan tuomion meidän yllemme? Älä yritä vakuuttaa minulle, että olisit yhä hurskas mies."

Toiseksi hän päätteli, "Onko tämä siis se tapa, jolla Jumala kohtelee vanhurskasta perhettä? Olemme pitäneet perhealttaria joka päivä vuosien ajan. Olemme kulkeneet virheettömästi Herran edessä. Ja me olemme käyttäneet runsauttamme köyhien siunaukseksi. Miksi Herra haluaisi ryöstää meiltä kaiken sen, mikä on meille kallisarvoista? Minä en voi palvella Jumalaa, joka sallii kaiken tämän tapahtua."

Sitten tämä suunniltaan oleva nainen lausui ne kamalat sanat: "Kiroa Jumala ja kuole" (2:9). Hän ajatteli, "Minä olen jo valmiiksi kuollut. Mitä minulla on vielä jäljellä? On parempi kuolla kuin elää ilman lapsiamme. Mitä odotat - kiroa Jumala ja kuole kanssani."

Hänen tilansa on esimerkkinä siitä raivoisasta taistelusta vihollisen kanssa, jonka meistä jokainen kohtaa, kun murhenäytelmä iskee. Näin tämän taistelun hiljattain eräässä nuoressa naisessa, jonka vieressä istuin lentokoneessa. Huomasin hänen itkevän hiljaa. Kerroin hänelle olevani Jumalan palvelija ja kysyin, voisinko auttaa. Hän vastasi, "En vain voi uskoa Jumalaasi."

Hän kertoi minulle, että hänen isänsä oli kuollut äkillisesti. Hän kuvaili häntä hyväksi mieheksi, sellaiseksi, joka aina tarjosi itseään muiden auttajaksi. Nyt, katkerien kyynelten läpi, tämä nainen kertoi minulle, "En voi uskoa Jumalaan, joka haluaa tappaa hyvän isän, joka on elämänsä kunnossa." Tämä nainen oli valinnut kauhean, Jobin vaimon vaihtoehdon. Hän syytti Jumalaa ja nyt hän oli alkanut vaipua epätoivoon. Vaikka hän oli fyysisesti elossa, hän oli sisäisesti kuollut.

Vaikka myös Jobin tuska oli "ylen suuri" (Job 1:13), hän luotti Jumalaan murheensa ja kipujensa keskellä. Kuten hänen sureva vaimonsa, myös hän ikävöi kuolemaa. Hänen epätoivonsa oli niin musertava, että hän toivoi, ettei hän olisi koskaan syntynytkään. Silti kaikesta tästä huolimatta Job julisti, "Vaikka Hän minut tappaisi, kuitenkin minä luotan Häneen" (Job 13:15).

Job sanoi, merkitykseltään, "Sillä ei ole merkitystä, jos nämä paiseet vievät minut hautaan. Minä luotan Herraan. En ikinä luovuta uskoani siihen, että Hän tietää, mitä tekee. Vaikka minä en ymmärrä tästä murhenäytelmästä yhtään mitään, minä tiedän, että Jumalalla on ikuinen päämäärä. Vaikka Hän valitsisi minun tappamiseni, minä luotan Häneen, viimeiseen hengenvetooni saakka."

Kuten Daavid, silloin tällöin olen ilmaissut surua kyyneliin saakka. Daavid kirjoitti, "Olisipa minulla siivet kuin kyyhkysellä, niin minä lentäisin pois ja pääsisin lepoon! Minä rientäisin pakopaikkaani rajuilman ja myrskyn alta" (Psalmi 55:6,8). Kuitenkin minä myönnän, että en ole milloinkaan kokenut sellaista surua niin kuin Job. En ole milloinkaan tullut siihen pisteeseen, että toivon olevani kuollut.

Tuossa Virginian sairaalassa Gwen ja minä näimme esimerkkejä molemmista reagointitavoista. Tapaukset olivat traagisia: kaksivuotias lapsi oli pudonnut 21 kerrosta ja hänen päävammaansa hoidettiin. Toinen kriittisesti loukkaantunut pikkulapsi oli kiidätetty sairaalaan helikopterilla. Hento pikkutyttö, kalpea ja heikko, kulki ohitsemme painellen solisluutaan. Toisella pikkutytöllä oli aivotärähdys ja hän puhui sekavia.

Saatoimme normaalisti kertoa, ketkä näiden kärsivien lasten vanhemmista olivat kristittyjä. Kun kuljimme joidenkin huoneiden ohi, me tunsimme suurta rauhaa. Noissa tapauksissa me tunsimme Jumalan kannattelevan voiman työssään, kun vanhemmat tukeutuivat Jumalan Sanaan ja lepäsivät siinä.

Mutta toisissa huoneissa oli täysi kaaos ja epäjärjestys. Saatoimme todella tuntea joidenkin vanhempien toivottomuuden. He syyttivät Jumalaa kysyen, "Miksi hyvä Jumala sallii tällaisen?" Näimme heidän astelevan käytävillä edestakaisin, vihaisina, ihmetellen, "Miksi, miksi, miksi?"

Kun onnettomuutesi tulee, sinun on valittava. Saatat vihastua Jumalalle, kysellen jatkuvasti, "Miksi?" tai voit sanoa, "Herra, on aivan sama, mitä tapahtuu. Minä tiedän, että Sinulla on armo ja voima kannatella minua." Mitä tulee Jeesuksen seuraajiin, meidän on yksinkertaisesti vain juostava Ylipappimme luokse hakemaan Pyhän Hengen armoa ja lohdutusta. Ja meidän on luotettava Jumalan kaikkivaltiaaseen armoon. Tulee aikoja, jolloin saatamme itkeä, murehtia ja ikävöidä kuolemaa. Emme ehkä kykene nukkumaan, kun mielemme on täynnä kysymyksiä. Kuitenkin Jumala sallii meidän käydä läpi jokaisen näistä asioista. Kaikki on osa Hänen parannusprosessiaan.

Mutta kuinka, tarkalleen, me löydämme Hänen armonsa auttamaan meitä silloin, kun me todella sitä tarvitsemme? Kuinka meille jaetaan tätä armoa? Kun olemme hädän keskellä, me emme voi nojautua johonkin epämääräiseen teologiseen määritelmään. Me tarvitsemme Jumalan todellista apua. Kuinka me saamme Hänen armonsa sydämeemme, sieluumme ja fyysiseen ruumiiseemme, kun meitä sattuu?

Minä uskon, että Jumalan armo koskettaa meitä ainakin kahdella ihmeellisellä tavalla:

Läpi Raamatun, suurimmat paljastukset Jumalan hyvyydestä tulivat ihmisille heidän murheensa, onnettomuutensa, eristyksensä ja vaikeuksiensa aikana. Löydämme tästä esimerkin Johanneksen elämästä. Kolmen vuoden ajan tämä opetuslapsi "lepäsi Jeesuksen rinnalla". Se oli täydellisen levon, rauhan ja ilon aikaa - aikaa ilman murheita tai koettelemuksia. Kuitenkin, kaikkena tuona aikana Johannekselle paljastui hyvin vähän. Hän tunsi Jeesuksen ainoastaan Ihmisen Poikana. Milloin siis Johannekselle paljastui Kristus kaikessa kirkkaudessaan?

Se tapahtui vasta sen jälkeen, kun Johannes oli viety kahleissa pois Efesosta. Hänet oli karkotettu Patmoksen saarelle, jossa hänet oli tuomittu pakkotyöhön. Hänet oli eristetty niin, että hänellä ei ollut uskonveljiä, ei perhettä tai ystäviä lohduttamassa. Se oli täydellisen epätoivon aikaa, alhaisin piste hänen elämässään.

Kuitenkin juuri tuolloin Johannes sai Herraltaan sen ilmestyksen, josta oli tuleva Raamatun päättävä osa - Ilmestyskirja. Tuon pimeän ajan keskellä, Pyhän Hengen valo tuli hänen luokseen. Ja Johannes näki Jeesuksen eri tavalla, kuin milloinkaan aikaisemmin. Hän kirjaimellisesti näki Kristuksen Jumalan Poikana.

Ei Johannes ollut saanut tätä ilmestystä, kun hän oli muiden apostolien kanssa, tai edes Jeesuksen maan päällä elettyjen päivien aikana. Kuitenkin nyt, synkimmällä hetkellään, Johannes näki Kristuksen kaikessa loistossaan, julistaen, "Minä elän; ja minä olin kuollut, ja katso, minä elän aina ja iankaikkisesti, ja minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet" (Ilm. 1:18). Tämä uskomaton ilmestys painoi Johanneksen kasvoilleen. Mutta Jeesus nosti hänet ylös ja näytti hänelle sen avainnipun, jota Hän piteli kädessään. Ja hän vakuutti Johannekselle, "Älä pelkää!" (1:17).

Minä uskon, että tämän tapainen ilmestys tulee jokaiselle rukoilevalle, ahdistuneelle palvelijalle sillä hetkellä, kun hän sitä tarvitsee. Pyhä Henki sanoo, "Jeesuksella on kaikki avaimet elämään ja kuolemaan. Niin jokaisen lähtö täältä siis lepää Hänen kädessään. Sen tähden saatana ei voi milloinkaan viedä sinua tai yhtäkään perheesi jäsenistä. Yksin Kristus päättää meidän iankaikkisesta kohtalostamme. Jos Hän siis kääntää avaimesta, siihen on joku syy. Ja tuon syyn tietää ainoastaan Hän itse, Isä, ja Pyhä Henki."

Tämä ilmestys on tarkoitettu tuomaan rauhaa sydämiimme. Kuten Johannes, meidän on muodostettava kuva Jeesuksesta seisomassa edessämme, pidellen elämän ja kuoleman avaimia, vakuuttaen meille, "Älä pelkää. Minulla on kaikki avaimet." Mikä tulee olla meidän vastauksemme? Jobin tavoin, meidän on sanottava uskossa, "Herra antoi, ja Herra otti; kiitetty olkoon Herran nimi" (Job 1:21).

Eräs murheellinen palvelija kirjoitti seuraavan: "Viisitoista vuotta sitten vaimollani oli rintasyöpä. Nyt hänellä on diagnosoitu syöpä haimassa. Hänet saatetaan sijoittaa hoitokotiin. Olemme olleet Jumalan työssä nyt 40 vuotta. Minun täytyy ihmetellä, oliko tuo kaikki työ turhaa? Eikö sitä lasketa miksikään? Eikö Jumala halua antaa meille tilaisuutta?"

Minä sanoin tälle rakkaalle veljelle: Minä uskon, että juuri nyt, synkimmällä hetkelläsi, Jeesus tahtoo paljastaa sinulle Jumaluuttaan. Sinuun kyllä sattuu syvälle. Mutta jos vain luotat Häneen tuskasi keskellä, tulet ilmestykseen, joka avaa silmäsi asioihin, joita et ole milloinkaan nähnyt tai ymmärtänyt. Ja Herra käyttää sinua auttamaan monia muita.

Raamattu kertoo meille, että Jaakob sai uskomattoman ilmestyksen, kohdaten Jumalan kasvoista kasvoihin: "Jaakob antoi sille paikalle nimen Penuel, sillä, sanoi hän, minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin, ja kuitenkin on minun henkeni pelastunut" (1Moos. 32:30). Mitkä olivat tätä ilmestystä ympäröineet olosuhteet? Se oli Jaakobin elämän alhaisin, pelottavin piste. Tuohon aikaan Jaakob oli kahden voiman välissä: vihaisen appensa Laabanin ja katkeran ja vihamielisen veljensä Eesaun välissä.

Jaakob oli juuri palvellut yli kaksikymmentä vuotta Laabania, joka oli huijannut häntä kerta toisensa jälkeen. Lopulta Jaakob sai tarpeekseen. Niinpä, kertomatta Laabanille, hän otti perheensä ja pakeni.

Laaban ajoi häntä takaa idästä pienen armeijan kanssa, valmiina tappamaan Jaakobin. Vasta sitten, kun Jumala varoitti Laabania unessa olemaan vahingoittamatta Jaakobia, tämä mies antoi vävynsä mennä. Heti, kun Laaban oli poissa, tuli Eesau lännestä. Myös hän johti pientä armeijaa, noin neljääsataa miestä, valmiina tappamaan veljensä hänen syntymäoikeutensa varastamisesta.

Jaakob kohtasi täyttä epäonnea, vakuuttuneena siitä, että hän oli menettämässä kaiken. Asiat näyttivät täysin toivottomilta. Kuitenkin tuolla synkällä hetkellä Jaakob kohtasi Jumalan eri tavalla, kuin milloinkaan aikaisemmin. Hän paini enkelin kanssa, jonka tutkijat uskovat olleen Herra itse. Ja myöhemmin hän sanoi, "Minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin, ja kuitenkin on minun henkeni pelastunut" (32:30).

Palatkaamme Jobiin. Myös tämä mies oli alhaisimmassa pisteessään. Hän oli kestänyt musertavaa surua, tuskallista fyysistä kipua ja täydellisen hylkäämisen ystäviltään. Kuitenkin, Jobin synkimmällä hetkellä, Jumala ilmestyi hänelle tuulenpyörteessä. Ja Herra antoi itsestään tälle miehelle yhden suurimmista ilmestyksistä, mitä yksikään ihminen on ikinä todistanut.

Jumala otti Jobin yläilmoihin, ja sitten alas meren syvyyksiin. Hän johdatti hänet luomakunnan salaisuuksiin. Ja Job näki asioita, joita ei kukaan ihminen ollut milloinkaan nähnyt. Hänelle näytettiin Jumalan täyttä kirkkautta ja kunniaa. Ja Job sai tuosta kokemuksesta voimaa, ja hän ylisti Jumalaa sanoen, "Nyt minä tiedän, että Sinä voit tehdä mitä tahansa, Herra. Minä kadun Sinun tuomiosi kyseenalaistamista. Minä ymmärrän, että kaikki on Sinun hallinnassasi ja Sinun armosi ohjauksessa. Sinulla on ollut kaikesta suunnitelma. Minä olin vain kuullut Sinusta aikaisemmin, mutta nyt olen todella nähnyt Sinut omilla silmilläni" (katso Job 42:2-5).

Jotain ihmeellistä tapahtuu, kun yksinkertaisesti vain luotamme. Yllemme tulee rauha, joka laittaa meidät sanomaan, "Sillä ei ole merkitystä, mitä tästä koettelemuksesta tulee. Jumalallani on kaikki hallinnassa. Minulla ei ole mitään pelättävää."

Saatat vastustaa, "Mutta mieluummin annan Jumalan korjata kaiken ja poistaa tuskani ja suruni. Olen iloinen vähemmästäkin ilmestyksestä." Ei! Se ilmestys, joka sinulle tulee, ei ole tarkoitettu ainoastaan sinua lohduttamaan. Sen tarkoitus on tehdä sinusta armon antajaa, Jumalan parantavan armon toisille jakajaa.

Jumala käyttää usein enkeleitä palvelemaan ihmisiä. Mutta enimmäkseen Hän käyttää omaa kansaansa Hänen armonsa jakamisessa. On yksi syy, miksi meidät on tehty osallisiksi Hänen armostaan: että tulisimme sen kanaviksi. Meidän on tarkoitettu jakavan sitä toisille. Minä kutsun tätä "ihmisten armoksi".

"Itsekullekin meistä on armo annettu Kristuksen lahjan mitan mukaan" (Ef. 4:7). Sen lohdutuksen tähden, mitä meille on annettu Jumalan armon kautta, kenenkään meistä on mahdotonta jatkaa suremista koko elinaikamme. Jossain vaiheessa, kun Herra on parantanut meidät, me alamme rakentaa Jumalan armon varastoa.

Minä uskon, että tämä on sitä, mitä Paavali tarkoitti, kun hän kirjoitti, "Palvelijaksi minä olen tullut Jumalan armon lahjan kautta... Minulle.. on annettu tämä armo: julistaa pakanoille evankeliumia Kristuksen tutkimattomasta rikkaudesta" (3:7-8). "Olette kaikki minun kanssani armosta osalliset" (Fil. 1:7). Apostoli julistaa syvällisesti. Hän sanoo, "Kun menen Jumalan valtaistuimen luokse hakemaan armoa, teen sen teidän tähtenne. Haluan olla teille armollinen paimen, enkä tuomitseva. Haluan, että kykenen jakamaan teille armoa silloin, kun te tarvitsette." Jumalan armo teki Paavalista säälivän paimenen, sellaisen, joka kykeni itkemään itkevien kanssa.

Pietari kirjoittaa, "Palvelkaa toisianne, kukin sillä armolahjalla, minkä on saanut, Jumalan moninaisen armon hyvinä huoneenhaltijoina" (1Piet. 4:10). Mitä tarkoittaa olla hyvä huoneenhaltija, Jumalan moninaisen armon jakaja? Olenko minä sellainen? Vai kulutanko aikaani rukoilemalla ainoastaan omien kipujeni, surujeni ja taisteluideni puolesta?

Kun olimme sairaalassa Tiffanyn kanssa, me näimme tuon Herran "ihmisten armon" toiminnassa. Debbie ja Roger tulivat tulvilleen rakkautta siitä seurakunnasta, johon he olivat liittyneet. Oli uskomatonta, kuinka nuo pyhät tukivat meidän perhettämme, jumalallisen paimenen ja hänen vaimonsa johtamana. Armoa virtasi kaikista suunnista. Ihmiset toivat ruokaa Debbielle ja Rogerille. Toiset toivat pehmoleluja Tiffanylle. Yksi ryhmä sanoi, "Me emme tahdo olla häiriöksi. Me tulimme vain rukoilemaan." Niin he seisoivat Tiffanyn huoneen ulkopuolella ja rukoilivat.

Minä näin tuon saman ihmisten armon virtaavan Times Squaren kirkosta, kun palasimme kotiin. Pastori Carter Conlon oli jättänyt viestin puhelinvastaajaamme sanoen, "David ja Gwen, me rakastamme teitä. Tämä seurakunta paastoaa ja rukoilee Tiffanyn puolesta." Myöhemmin, kun kävelin New Yorkin kaduilla ja tunsin oloni surusta raskaaksi, pastorimme Neil Rhodes näki minut. Hän pysähtyi ja sanoi, "Pastori David, sinä ja perheesi olette niin rakkaita. Me kaikki olemme tukenasi." Minun mielialani kohosi, minulle annetun armon kautta.

Minä näin tämän saman ihmisten armon tuon Virginian sairaalan odotushuoneessa. Kun puhuin Rogerin ja Debbien kanssa Tiffanyn leikkauksesta, eräs suunniltaan oleva äiti tuli sisään. Hän istuutui sohvalle, näyttäen sydämeltään särkyneeltä. Kun kysyin, mikä oli hätänä, hän sanoi, "Minun 15-vuotiaan poikani maksa lakkasi toimimasta muutama viikko sitten. Jos hän ei saa elimensiirtoa, hän ei elä kuin pari viikkoa."

Kysyin naiselta, saisimmeko rukoilla hänen puolestaan. Hän sanoi kyllä, ja niin aloin rukoilla. Kuitenkin, noin minuutin kuluttua, kuulin hälinää, lopetin ja katsoin. Debbie istui tuon naisen vieressä. He halasivat toisiaan - itkien yhdessä, toistensa olkapäitä vasten, lohduttaen toisiaan.

Sitten Debbie alkoi rukoilla tuon naisen puolesta. Minä tiesin, että tämä rukous lähti oman tyttäreni tuskasta. Ja minä huomasin todistavani todellista ihmisten armoa. Minun tyttäreni ja tämä kärsivä nainen olivat lukkiutuneet jaetun tuskan syleilyyn.

Rakkaat, meidän tämänhetkiset kärsimyksemme tuottavat jotain kallisarvoista elämässämme. Ne muodostavat meissä huudon armon lahjan puoleen, että meillä olisi jotain tarjottavaa toisille, joihin sattuu. Kärsimyksemme tekevät meistä halukkaita armon jakajia.

Minä luulen, että tästä syystä olin niin murheellinen, kun luin hiljattain Jobin kirjan. Minä vihastuin, kun ymmärsin, kuinka kauheasti Jobin kolme niin sanottua ystävää kohteli häntä keskellä hänen suruaan. Sivulle toisensa jälkeen minä kirjoitin Raamattuuni, "Kuinka julmaa! Kuinka kauheaa!" Nämä miehet kertoivat Jobille, "Jos olet puhdas ja rehellinen, silloin hän varmasti heräjää sinun avuksesi ja asettaa entiselleen sinun vanhurskautesi asunnon" (8:6). "Olet unohtanut Jumalan, Job. Sinä olet tekopyhä" (katso 8:13). "Olet täynnä tyhjiä puheita ja valheita" (katso 11:2-3). "Saat vähemmän kuin mitä syntisi ansaitsee" (katso 11:6).

Muutama kuukausi sitten julkaisin viestin nimeltään, "Sinun ei tarvitse ymmärtää ahdistuksiasi - Sinulla on armo." Sen jälkeen sain useita loukkaavia kirjeitä lukijoilta. Sisällöltään he kirjoittivat, "Poista minut postituslistaltasi. Et ehkä ymmärrä, miksi kärsit niin paljon, mutta minä ymmärrän. Sinulla ei ole uskoa. En halua olla missään tekemisissä sinun evankeliumisi kanssa. Sinun tulisi hallita ahdistuksesi."

Selvästi, näitä vastauksia ei oltu annettu Kristuksen Hengessä. Niissä ei yksinkertaisesti esiintynyt sitä armoa ja sääliä, jotka ovat olennaisia Herrallemme. Itse asiassa jotkut saavat eräänlaista julmaa tyydytystä toisen ihmisen kärsimyksestä. Kun Debbie kävi läpi ensimmäistä omaa syöpätaisteluaan, sen seurakunnan johtajat, jossa hän kävi, pyysivät häntä lähtemään. He sanoivat, "Sinä et ole todistus Jumalan parantavasta voimasta."

Tämän tapaiset ilkeät sanat laittavat minut huutamaan Paavalin kanssa, "Herra, tee minusta armon antaja. Anna minun kokea Sinun armoasi niin, että voisin osoittaa sitä toisille." Minä en ole vihainen yhdellekään näistä kurjista, petetyistä sieluista. Surullisesti, minä tiedän, että tulee aika, jolloin he kohtaavat oman onnettomuutensa ja surunsa hetken. Eikä heillä ole sisäisiä valmiuksia siihen.

Jobista, toisaalta, tuli armon antaja. Koska tämä mies piti kiinni luottamuksestaan Jumalaan koettelemuksensa läpi, hän kykeni antamaan armoa katkeroituneelle vaimolleen. Tämä on vielä huomion arvoisempaa, kun ajattelet sitä kuollutta tilaa, jossa tämä nainen oli. Jos olisit ollut hänen kanssaan silloin, kun hän kuuli ne kamalat uutiset lapsistaan, olisit varmasti ajatellut, "Hän ei toivu tästä milloinkaan. Hän ei enää hymyile eikä elä enää normaalia elämää."

Kuitenkin, vähän aikaa tämän jälkeen, ilo ja nauru täyttivät vielä kerran hänen talonsa. Hän näki miehensä paranevan taudistaan. Ja hän synnytti vielä kymmenen lasta: seitsemän poikaa ja kolme tytärtä, aivan kuten ennenkin. Kaikki palautettiin ennalleen, ja enemmäksikin.

Job ja hänen vaimonsa kutsuivat ensimmäistä tytärtään nimellä Jemima, joka merkitsee "lämmin, rakastava, pikku kyyhkynen." Kuvakieltä Jumalan armosta: tuo sama nainen, joka oli käskenyt miestään kiroamaan Jumalaa, häntä siunattiin ihanalla pikku kyyhkysellä, joka toi rauhaa hänen kotiinsa.

Jobin vaimo ei ainoastaan tullut takaisin elämään, vaan hän nauroi ja iloitsi jälleen. Ei hän kuitenkaan voinut milloinkaan unohtaa menneisyyttä. Mutta nyt hänelle avautui kokonaan uusi siunauksen ja ilon maailma. Ja vanhurskas Job eli toiset 140 vuotta. Raamattu kertoo, että tämä jumalallinen mies eli ja näki "lapsensa ja lastensa lapset neljänteen polveen asti" (Job 42:16).

Jumalan Sana vakuuttaa meille, "Ehtoolla on itku vieraana, mutta aamulla ilo" (Psalmi 30:5). Ja kaikki tapahtuu armosta!