Jumalan heltymätön rakkaus

Tahdon puhua teille sanasta "heltymätön". Se merkitsee sellaista, mikä ei vähene intensiivisyydessään tai ponnisteluissaan - periksi antamaton, myönnytyksiä tekemätön, sellainen, jota eivät olosuhteet kykene muuttamaan. Heltymätön pysyy päättämässään suunnassa.

Mikä ihmeellinen kuvaus Jumalan rakkaudesta! Meidän Herramme rakkaus on ehdottomasti heltymätöntä. Mikään ei voi estää tai vähentää Hänen rakastavaa sekä syntisten, että pyhien takaa-ajoa. Psalmien kirjoittaja Daavid ilmaisi sitä tällä tavalla: "Sinä olet saartanut minut edestä ja takaa ... Minne minä voisin mennä, kussa ei sinun Henkesi olisi, minne paeta sinun kasvojesi edestä? Jos minä taivaaseen nousisin, niin sinä olet siellä; jos minä tuonelaan vuoteeni tekisin, niin katso, sinä olet siellä" (Psalmi 139:5,7-8).

Daavid puhuu niistä suurista ylä- ja alamäistä, joita kohtaamme elämässä. Hän sanoo: "On aikoja, jolloin olen niin siunattu, että leijailen iloisena. Toisinaan minusta tuntuu kuin eläisin helvetissä, tuomittuna ja arvottomana. Mutta on aivan sama missä olen, Herra - aivan sama kuinka siunatulta minusta tuntuu, tai kuinka alhainen olotilani on - Sinä olet siellä. En pääse ikinä pakoon heltymätöntä rakkauttasi. Enkä voi ajaa sitä pois. Et ikinä hyväksy väitteitäni siitä, kuinka arvoton minä olen. Silloinkin, kun olen tottelematon - teen syntiä totuuttasi vastaan ja pidän armosi itsestään selvyytenä - et silloinkaan lakkaa rakastamasta minua. Rakkautesi minua kohtaan on taipumatonta!"

Yhdessä alhaisessa pisteessä Daavid rukoili: "Herra, sinä asetit minun sieluni istumaan taivaallisiin. Annoit valoasi, että ymmärtäisin Sanaasi. Teit siitä lampun opastamaan jalkojani. Mutta minä olen langennut niin alas, etten usko voivani milloinkaan toipua. Olen valmistanut vuoteeni helvettiin. Minä ansaitsen vihaa ja rangaistusta. Sinä olet liian ylhäinen ja pyhä rakastaaksesi minua tässä tilassa."

Daavid oli tehnyt suuren synnin. Kyseessä on siis sama mies, joka nautti jokapäiväistä hengen ravintoa Jumalan mielen mukaisilta neuvonantajilta. Häntä ohjasivat Jumalan oikeamieliset miehet. Häntä palveltiin Pyhän Hengen kautta. Hänelle annettiin ilmestyksiä Jumalan Sanasta. Kuitenkin huolimatta monista siunauksistaan ja omistautuneesta elämästään, Daavid jätti Jumalan lain aivan kokonaan tottelematta.

Olen varma, että te tiedätte tuon kertomuksen Daavidin synnistä. Hän himoitsi toisen miehen vaimoa ja teki hänet raskaaksi. Sitten hän yritti peittää syntinsä saattamalla tuo aviomies juovuksiin - toivoen, että tuo mies makaisi raskaana olevan vaimonsa kanssa. Kun se epäonnistui, Daavid murhautti aviomiehen. Hän juonitteli lähettävänsä tuon miehen toivottomaan taisteluun tietäen, että hän tulisi kuolemaan.

Raamattu sanoo, että "se, minkä Daavid oli tehnyt, oli paha Herran silmissä" (2Sam. 11:27). Jumala sanoi Daavidin tekoa pahaksi. Ja Hän lähetti profeetta Naatanin kertomaan hänelle: "Sinä tällä teolla olet saattanut Herran viholliset pilkkaamaan Häntä" (12:14).

Sitten Herra kuritti Daavidia sanoen, että hän tulisi kärsimään vakavia seurauksia. Naatan profetoi: "Se poika, joka sinulle on syntynyt, on kuoleva" (12:14). Daavid rukoili kellon ympäri vauvansa terveyden puolesta. Mutta tuo lapsi kuoli ja Daavid suri syvästi niitä kauheita asioita, joita hän oli aiheuttanut.

Daavidin synnistä huolimatta Jumala edelleen ajoi häntä rakkaudessaan takaa. Kun maailma pilkkasi tämän langenneen miehen uskoa, Jumala antoi Daavidille merkin heltymättömästä rakkaudestaan. Batseba oli nyt Daavidin vaimo, ja hän synnytti toisen lapsen. Daavid "antoi tälle nimen Salomo, ja Herra rakasti häntä" (12:24). Salomon syntymä ja elämä olivat siunaus Daavidille - täysin vailla ansiota. Mutta Jumalan rakkaus Daavidia kohtaan ei milloinkaan vähentynyt, ei edes hänen suurimman häpeänsä hetkellä. Hän pysyi heltymättä Daavidin perässä.

Ajattelepa myös apostoli Paavalin todistusta. Kun luemme Paavalin elämästä, näemme miehen, joka on keskittynyt tuhoamaan Jumalan seurakuntaa. Paavali oli kuin mielipuoli vihassaan kristittyjä kohtaan. Hän suorastaan jakeli tappouhkauksia jokaista Jeesuksen seuraajaa vastaan. Hän hankki ylipapin valtuutuksen metsästää uskovia, että hän voisi viedä heitä suoraan heidän kodeistaan vankilaan.

Sen jälkeen, kun hän oli kääntynyt, Paavali todisti, että jopa noiden vihan täyttämien vuosien aikana - kun hän oli täynnä ennakkoluuloja, sokeasti Kristuksen opetuslapsia teurastamassa - Jumala rakasti häntä. Apostoli kirjoitti: "Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme" (Room. 5:8). Toisin sanoen: "Vaikka en ollutkaan siitä tietoinen, Jumala halusi tavoittaa minut. Hän pysyi perässäni, rakkaudessa, siihen päivään saakka, jolloin hän kirjaimellisesti potkaisi minut hevosen selästä maahan. Tuo oli Jumalan heltymätöntä rakkautta."

Vuosien kuluessa Paavali vakuuttui yhä enemmän siitä, että Jumala rakastaisi häntä palavasti loppuun saakka, läpi kaikkien hänen ylä- ja alamäkiensä. Hän ilmoitti: "Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset, ei voimat, ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme" (Room. 8:38-39). Hän julisti: "Nyt, kun minä olen Jumalan oma, ei mikään voi erottaa minua Hänen rakkaudestaan. Ei paholainen, ei riivaaja, ei mikään enkeli tai ihminen - mikään ei voi estää Jumalaa rakastamasta minua."

Suurin osa uskovista on lukenut tämän kohdan uudelleen ja uudelleen. He ovat kuulleet saarnoja siitä vuosikausia. Kuitenkin minä uskon, että suurin osa uskovista havaitsee Paavalin sanat mahdottomiksi uskoa. Aina kun suurin osa meistä tekee syntiä ja pettää Jumalan, menetämme kaiken totuuden tunnon Hänen rakkaudestaan meitä kohtaan. Kun meille sitten tapahtuu jotain pahaa, me ajattelemme: "Jumala rankaisee minua." Päädymme syyttämään Häntä jokaisesta murheesta, koettelemuksesta, sairaudesta ja vaikeudesta.

Todellisuudessa me sanomme: "Jumala ei rakasta minua enää, koska minä olen pettänyt Hänet. En ole ollut Hänen mielensä mukainen, ja Hän on vihainen minulle." Yhtäkkiä me lakkaamme käsittämästä, että Jumalan rakkaus meitä kohtaan on heltymätöntä. Unohdamme, että Hän pysyy perässämme kaikkina aikoina riippumatta olotilastamme. Tosiasia on se, että me emme voi kohdata elämää kaikkine sen murheineen ja kauhuineen ellemme pidä lujasti kiinni tästä totuudesta. Meidän täytyy olla vakuuttuneita siitä, että Jumala rakastaa meitä.

Tunnen monia pappeja, jotka puhuvat paljon Jumalan rakkaudesta ja tarjoavat sitä vapaasti toisillekin. Mutta kun vihollinen vyöryy tulvan lailla heidän omaan elämäänsä, se huuhtoo heidät pois. He vajoavat epätoivon kuoppaan eivätkä kykene luottamaan Jumalan Sanaan. He eivät voi uskoa, että Jumala vieläkin ottaisi heidät vastaan, sillä he ovat vakuuttuneita siitä, että Jumala on jättänyt heidät.

Paavali kohdistaa tämän merkittävän asian jokaiselle meistä, yhdessä ainoassa jakeessa. Hän oli kirjoittanut korinttolaisille kaksi kirjettä, ja hän päättää viimeisen tällä rukouksella: "Herran Jeesuksen Kristuksen armo ja Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon kaikkien teidän kanssanne" (2Kor. 13:13, monissa teksteissä jae 14).

Tunnistat varmaan tämän jakeen. Sitä käytetään seurakunnan tilanteissa usein eräänlaisena siunauksena. Tavallisesti pappi lukee sen ulkomuistista, ja vain harvat kuulijat todella tarttuvat sen valtavaan merkitykseen. Mutta tämä jae ei ole pelkkä siunaus. Se on Paavalin yhteenveto kaikesta, mitä hän oli korinttolaisille opettanut Jumalan rakkaudesta.

Tämä jae käsittelee kolmea taivaallista asiaa: Kristuksen armoa, Jumalan rakkautta ja Pyhän Hengen osallisuutta. Paavali rukoili, että korinttolaiset pysyisivät näissä kolmessa totuudessa. Minä uskon, että jos mekin kykenisimme käsittämään nämä kolme asiaa, me emme enää milloinkaan epäile tuota Jumalan heltymätöntä rakkautta meitä kohtaan:

Mitä armo on? Tiedämme siitä ainakin tämän: mitä armo onkin, Paavali sanoo, että se "kasvattaa meitä, että me, hyljäten jumalattomuuden ja maailmalliset himot, eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa" (Tiit. 2:12).

Kuinka me saavuttaisimme sellaisen tilan, että armo voisi kasvattaa meitä? Ja millä tavalla armo kasvattaa? Paavalin mukaan armo opettaa meitä kieltäytymään jumalattomuudesta ja himoista, ja elämään pyhää ja puhdasta elämää. Jos asia on niin, me tarvitsemme Pyhää Henkeä valaisemaan sieluillemme tämän opin perustotuuden.

Löydämme salaisuuden Paavalin ilmoitukseen armosta kohdasta 2Kor. 8:9. Hän ilmoittaa: "Te tunnette meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armon, että hän, vaikka oli rikas, tuli teidän tähtenne köyhäksi, että te hänen köyhyydestään rikastuisitte". Paavali ei puhu tässä maallisista rikkauksista, vaan hengellisistä rikkauksista. (Lukuisat raamatunkohdat todistavat tästä. Kaikkialla kirjeissään Paavali puhuu Kristuksen kirkkauden rikkauksista, viisauden rikkauksista, riemun rikkauksista, siitä, kun saa olla armosta rikas - rikas uskossa ja hyvissä teoissa. Samoin Uusi testamentti viittaa hengellisiin rikkauksiin maallisen hyvinvoinnin petollisuuden vastakohtana.)

Paavali kertoo meille: "Tässä on kaikki, mitä teidän tarvitsee tietää armon merkityksestä. Se tulee luoksemme Herran esimerkin kautta. Yksinkertaisesti sanottuna, Jeesus tuli siunaamaan, kohottamaan mieltä ja rakentamaan toisia omalla kustannuksellaan. Se on Kristuksen armoa. Vaikka Hän oli rikas, meidän tähtemme Hänestä tuli köyhä, että Hänen köyhyytensä kautta me voisimme olla rikkaita."

Jeesus ei tullut ylentämään itseään tai hakemaan itselleen loistoa. Hän luopui kaikesta, mikä liittyi sanoihin "minun" ja "minulle". Kristus jätti väliin jokaisen tilaisuuden olla suurin kanssakulkijoidensa keskuudessa. Ajattele: Hän ei milloinkaan rukoillut siunauksia itselleen, että Hän tulisi tunnetuksi tai toisten hyväksymäksi. Hän ei käyttänyt taivaallista voimaansa saadakseen mainetta tai valtaa. Hän ei korottanut itseään köyhien ja vähäosaisempien kustannuksella. Eikä Hän riemuinnut omasta voimastaan, kyvyistään tai saavutuksistaan. Ei, Jeesus tuli rakentamaan ruumista. Ja Hän todisti sen riemuitessaan siitä, kun näki Jumalan siunauksia toisten yllä.

Kun Kristus käveli täällä maan päällä, ei Hän kilpaillut kenenkään kanssa. Varmasti Hän kuuli opetuslasten ylistävän Hänen voimallisia tekojaan. Mutta kaikessa nöyryydessä Jeesus vastasi: "Te tulette tekemään samaa. Minä sanon teille, te tulette tekemään suurempia tekoja kuin kaikki minun tekoni." Kun Hän sai myöhemmin kuulla sanomia, että Hänen opetuslapsensa tekivät juuri noita samoja tekoja, ajoivat riivaajia ulos ja paransivat kansaa, Hän lähes tanssi ilosta.

Kuinka moni meistä voi väittää tällaisen saman armon osakseen? Jos minulta kysytään, sitä kaivataan kipeästi suurimmassa osassa seurakunnista. Harvat kristityt todella riemuitsevat nähdessään Jumalan siunaavan veljeä tai sisarta. Tämä on erityisesti totta monien paimenten kohdalla. Kun he näkevät toisen papin niittävän Jumalan siunauksia, he ajattelevat vain omaa tilaansa. He sanovat: "Olen taistellut rukouksissa vuosikausia. Mutta nyt kaupunkiin tulee tuollainen nuori saarnamies ja Jumala alkaa vuodattaa siunauksiaan hänen ylleen. Entä minä sitten?"

Tämä on Jumalan heltymätöntä rakkautta: että riemuitsee nähdessään, kun toisia siunataan omaa itseään enemmän. Paavali kirjoittaa: "Olkoon rakkaus vilpitön [ei tekopyhä!] ... Olkaa veljellisessä rakkaudessa helläsydämiset toisianne kohtaan; toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne" (Room. 12:9-10). On armoa, että tahtoo pysyä nöyränä ja riemuita toisten siunauksista.

Paavali sai selville, että Korinton kristityt kilpailevat toistensa kanssa. Seurakunta oli täynnä itsensä korottamista, ylentämistä ja oman edun tavoittelua. Miehet ja naiset ylpeilivät hengellisistä lahjoistaan, ja tavoittelivat erilaisia arvonimiä. He kilpailivat jopa muistoaterialla. Varakkaat uskovat toivat runsain määrin eksoottisia ruokiaan, kun taas köyhillä ei ollut mitään tuotavaa. Toiset olivat niin ylpeitä, ettei heille tullut mieleenkään pyytää toinen toistaan rauhoittamaan väittelyjään.

Tämä oli täysin vastoin sitä armoa, jota Paavali saarnasi. Nämä korinttolaiset kantoivat leimaa, jossa luki "minä". Isoilla kirjaimilla. Heitä kiinnosti ottaminen, eikä antaminen. Vielä tänäkin päivänä sana "korinttolainen" yhdistetään heidän lihallisuuteensa ja maailmallisuuteensa.

Paavali sanoi näille uskoville: "Niinpä, veljet, minun ei käynyt puhuminen teille niinkuin hengellisille, vaan niinkuin lihallisille, niinkuin pienille lapsille Kristuksessa ... ettekö silloin ole lihallisia ja vaella ihmisten tavoin?" (1Kor. 3:1,3). Ajattele, mitä Paavali tarkoitti. Pienet lapset etsivät vain omien tarpeidensa täyttämistä. He huutavat huolenpitoa. Ja korinttolaiset olivat nimenomaan tuolla tavalla lapsellisia. Nämä ihmiset suhtautuivat kevyesti syntiin, ja jotkut olivat mukana haureudessa ja jopa insestissä.

Kun mietimme millaisia sellaiset uskovat ovat, sana "pyhä" ei tule ensimmäisenä mieleen. Kuitenkin heidän lihallisuudestaan huolimatta Jumala opasti Paavalia kirjoittamaan näille ihmisille: "Jumalan seurakunnalle, Kristuksessa Jeesuksessa pyhitetyille, jotka ovat kutsutut ja pyhät ... Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta!" (1Kor. 1:2-3).

Oliko tämä erehdys? Sulkiko Jumala silmänsä tuon seurakunnan myönnytyksille? Ei - ei ikinä. Jumala tiesi kaiken korinttolaisten tilanteesta. Eikä Hän milloinkaan katsonut heidän syntejään sormiensa läpi. Ei, vaan tuo Paavalin armon täyteinen sana näille ihmisille on kuvaus Jumalan heltymättömästä rakkaudesta. Yritä kuvitella korinttolaisten ihmetys, kun he kuulivat Paavalin kirjettä luettavan seurakunnassa. Itsekeskeiset uskovat etsivät vain ensimmäistä sijaa. Kuitenkin Paavali, taivaallisen inspiraation alaisena, kutsui heitä "pyhiksi" ja "Kristuksessa pyhitetyiksi". Miksi? Jumala vahvisti kansaansa. Minäpä selitän.

Jos Jumala tuomitsisi meidät olotilamme mukaan, olisimme yhdellä hetkellä pelastettuja ja tuomittuja seuraavalla. Sen sijaan Hän tuomitsee meidät sen mukaan, mikä on asemamme. Vaikka olemmekin heikkoja ja syntisiä, me olemme antaneet sydämemme Jeesukselle, ja uskon kautta on Isä asettanut meidät istumaan Kristuksen kautta taivaisiin. Se on meidän asemamme. Kun Jumala siis katsoo meihin, Hän ei näe meitä syntisen tilamme mukaan, vaan taivaallisen asemamme Kristuksessa mukaan.

Älkää käsittäkö väärin. Kun sanon, että Jumala vahvistaa kansaansa armossa, en puhu sellaisesta opista, joka sallii uskovien jatkaa umpimähkäisessä synnissä. Raamattu tekee selväksi, että uskova voi kääntyä pois Jumalasta ja hylätä Hänen rakkautensa. Sellainen ihminen voi paaduttaa sydämensä niin usein ja niin järkähtämättömäksi, ettei Jumalan rakkaus enää läpäise hänen pystyttämiään seiniä.

Voi olla, että olet juuri nyt eräänlaisessa "korinttolaisessa" tilassa. Mutta Jumala näkee sinun olevan kiinteästi Kristuksessa. Niin Hän näki myös ne korinttolaiset. Kun Jumala katsoi heihin, Hän tiesi, ettei heillä ollut voimavaroja muutokseen. Heillä ei ollut mitään voimaa itsessään tulla yhtäkkiä Jumalan mielen mukaisiksi. Siksi Hän opasti Paavalia kutsumaan heitä pyhitetyiksi pyhiksi. Herra halusi heidän tuntevan heidän turvallisen asemansa Kristuksessa.

Kamppailetko sinä jotain heikkoutta vastaan? Jos kamppailet, tiedä, ettei Jumalan rakkautta sinua kohtaan voi estää. Kuule Hänen kutsuvan sinua "pyhäksi", "pyhitetyksi" ja "hyväksytyksi". Pidä kiinni siitä totuudesta, jota Paavali kuvaa näin: "Hänestä on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa, joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi" (1Kor. 1:30).

Ensimmäisessä kirjeessään korinttolaisille Paavali kohdistaa heidän tarpeensa Jumalan armoon, heidän epäonnistumistensa tähden. Mutta toisessa kirjeessään Paavali keskittyy Jumalan rakkauteen. Hän tiesi, että Jumalan heltymätön rakkaus oli ainoa voima, joka kykenisi muuttamaan minkä tahansa sydämen. Ja Paavalin toinen kirje todistaa, että Jumala osoittaa voimaansa käyttämällä rakkauttaan.

1.Kor. 13:4-8 antaa meille voimallisen totuuden Jumalan heltymättömästä rakkaudesta. Olet aivan varmasti kuullut tämän Raamatun kohdan monia kertoja, saarnatuoleista ja hääjuhlissa: "Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa; kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii. Rakkaus ei koskaan häviä".

Suurin osa meistä ajattelee: "Tällaista rakkautta Jumala odottaa meiltä." Tavallaan se onkin totta. Mutta tosiasia on se, ettei kukaan meistä osaa elää tällaisen rakkauden määritelmän mukaisesti. Ei, vaan tämä kohta kertoo Jumalan rakkaudesta. Jae 8 todistaa tämän: "Rakkaus ei koskaan häviä". Kyllä ihmisrakkaus häviää. Mutta tämä rakkaus on ehdotonta ja periksiantamatonta. Se seisoo mukana jokaisessa epäonnistumisessa ja jokaisessa pettymyksessä. Se ei naureskele Jumalan lasten synneille - päinvastoin se suree niitä syvästi. Ja se vastustaa jokaista väitettä, että me olisimme liian syntisiä ja sellaisia, joita ei voi rakastaa. Tällainen rakkaus on heltymätöntä - se ei milloinkaan lopeta rakkaansa takaa-ajamista. Tämä voi kuvailla ainoastaan kaikkivaltiaan Jumalan rakkautta.

Ajattele, kuinka tämä voimallinen rakkaus vaikutti Paavaliin. Ensimmäisessä kirjeessään korinttolaisille, tuolla apostolilla oli kaikki mahdolliset syyt jättää tuo koko seurakunta oman onnensa nojaan. Hänellä oli paljon aihetta olla vihainen heille. Hänen olisi ollut helppo kirjoittaa heille jäähyväiskirje, valittaen heidän lapsellisuuttaan ja syntisyyttään. Hän olisi saattanut aloittaa kirjeensä näin: "Minä pesen käteni tästä. Olette parantumattomia. Olen uhrannut elämäni teidän puolestanne. Mutta mitä enemmän minä rakastan teitä, sitä vähemmän te rakastatte minua. Nyt se on loppu - jätän teidän omien juonienne varaan. Tapelkaa vain keskenänne. Minun työni on loppu teidän osaltanne."

Ei Paavali olisi milloinkaan voinut kirjoittaa tuollaista. Miksi? Hän oil ymmärtänyt jotain Jumalan rakkaudesta. Ensimmäisessä korinttolaiskirjeessä voimme lukea hänen luovuttavan erään miehen saatanalle, tuon miehen lihan tuhoksi. Kuulostaa armottomalta. Mutta mikä oli Paavalin tarkoitus? "Että hänen henkensä pelastuisi" (1Kor. 5:5). Näemme Paavalin myös nuhtelemassa ja ojentamassa. Mutta sen kaiken hän teki kyynelin, sairaanhoitajan lempeydellä.

Kuinka nuo lihalliset korinttolaiset reagoivat Paavalin sanomaan Jumalan voittavasta rakkaudesta? He sulivat hänen sanoistaan. Paavali sanoi heille myöhemmin: "Kuinka suurta intoa juuri tuo Jumalan mielen mukainen murehtimisenne on saanut teissä aikaan ... nyt iloitsen, en siitä, että tulitte murheellisiksi, vaan siitä, että murheenne oli teille parannukseksi; sillä te tulitte murheellisiksi Jumalan mielen mukaan, ettei teillä olisi mitään vahinkoa meistä. Sillä Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, joka koituu pelastukseksi" (2Kor. 7:11, 9-10). Paavali kertoi heille: "Te puhdistauduitte, vihastuitte synneillenne, ja nyt olette täynnä intoa ja Jumalan mielen mukaista pelkoa. Olette puhtaat ja tahrattomat."

Jumalan heltymättömän rakkauden voima muutti nuo korinttolaiset. Kun luemme Paavalin toista kirjettä heille, näemme, että se iso "minä" oli kadonnut tästä seurakunnasta. Synnin valta oli murrettu ja Jumalan mielen mukainen murhe oli nielaissut itsekkyyden. Nämä ihmiset eivät enää kääriytyneet lahjoihin, ihmeisiin ja merkkeihin. He painottivat nyt antamista enemmän kuin saamista. He keräsivät uhreja lähetettäviksi niille uskoville, joita oli kohdannut suuri nälänhätä. Ja tuo muutos syntyi saarnaamalla Jumalan rakkaudesta.

Henkilökohtaisesti olen aivan varma tästä totuudesta. Nuorempana saarnasin seurakunnan pahasta tilasta. Valitin niin monien Jumalan ihmisten kurjaa tilaa. Olin valmiina oikaisemaan näitä epäkohtia miekalla ja moukarilla. Löin myönnytyksiä ja murskasin kaiken, mitä näin. Tuossa prosessissa vein ihmisiä sellaisen tuomion alle, jota ei olisi milloinkaan pitänyt olla.

Jos Paavali olisi saarnannut tuolla tavalla Korintossa, hän olisi varmasti murskannut kaiken lihallisuuden, polkenut huorintekijät maahan ja vaientanut kaikki kiistat. Mutta tuo seurakunta olisi hajaantunut. Ei olisi jäänyt seurakuntaa, jota Paavali olisi voinut nuhdella. Sellainen "päin näköä" -saarnaaminen on inhimillisen kiivauden aiheuttamaa ja se johtaa harhaan. Se on yleensä seurausta siitä, että saarnaajalla ei ole henkilökohtaista ilmestystä Jumalan rakkaudesta häntä kohtaan.

Se kreikankielen sanonta, jota Paavali käyttää, käännetään "Pyhän Hengen osallisuus". Aluksi korinttolaiset eivät tienneet mitään sellaisesta osallisuudesta. Seurakuntaruumiissa rehotti yksilökeskeinen ajatusmalli. Paavali sanoi heistä: "Yksi teistä sanoo: Minä olen Paavalin puolta, toinen: Minä Apolloksen, joku taas: Minä Keefaan, joku vielä: Minä Kristuksen" (1.Kor. 1:12).

Tällainen yksilöajattelu kulkeutui ihmisten hengellisiin lahjoihinkin. Vaikutti siltä, että korinttolaiset tulivat seurakuntaan vain ylentämään itseään. Yksi tuli kielilläpuhumisen lahjan kanssa, toinen profetian kanssa, toinen viisauden sanan kanssa - mutta he käyttivät lahjojaan palvellakseen itseään. Jokainen halusi lähteä sanoen: "Annoin tänään profetian", tai "puhuin voimallisesti Hengessä". Ja se aiheutti täyttä kaaosta. Paavali esitti suoran järjestäytymiskutsun, opastaen heitä: "Oppikaa pysymään rauhassa. Antakaa toisten puhua. Etsikää koko ruumiin ylentämistä, älkääkä vain oman itsenne".

Pyhän Hengen syvimmät teot käsittelevät muutakin kuin hengellisiä lahjoja. Ihmeitä ja merkkejä kyllä tarvitaan, ja niillä on oma paikkansa. Mutta Jumalan Hengen kallisarvoisin teko on yhdistää Kristuksen ruumista. Hän tahtoo vahvistaa osallisuuttaan Jumalan kansan keskuudessa yhtenäistävän voimansa kautta. Mutta liian usein näinä päivinä, kun puhutaan Pyhän Hengen osallisuudesta, taivumme ajattelemaan yksilökeskeisesti. Ajattelemme tyyliin "minä ja Pyhä Henki", sanoen: "Minä ja Henki - me nautimme läheisyydestä Kristuksen kanssa."

Mitä merkitsee se, että on yhteys ja yhtenäisyys? Se tarkoittaa sitä, että poistetaan kaikki kateus ja kilpailuhenki, eikä enää verrata itseään toisiin. Sen sijaan jokainen riemuitsee, kun veljeä tai sisarta siunataan. Ja kaikki ovat alttiita antamaan ennemmin kuin ottamaan. Vain tällainen osallisuus tuo todella esiin Kristuksen armoa ja Jumalan rakkautta.

Kysymys kuuluu: "Haluanko todella antaa Pyhän Hengen osoittaa minulle, missä kohtaa minä tarvitsen muutosta?" Jumalan heltymättömän rakkauden takana on eräs päämäärä. Se on tämä: Jumalan rakkaudessa on voima ratkaista kaikki ongelmasi siten, että sinä muutut.

Jos sanot olevasi hyvä ihminen - kiltti, osallistut hyväntekeväisyyteen, annat anteeksi, olet pesty puhtaaksi Kristuksen verellä - minä vastaan, että Jumalan rakkaus tarjoaa enemmän kuin anteeksiantamusta. Voit olla sellainen, joka on saanut syntinsä anteeksi, ja hyvä ihminen, mutta syntinen luontosi voi yhä hallita ja orjuuttaa sinua. Me kaikki olemme syntyneet Aadamin luonteella varustettuina, syntiin taipuvaisina. Itse asiassa juuri se luonto meissä suuttuu helposti, on kateellinen, himokas, vihainen ja anteeksiantamaton. Tämä sama luonto on meissä se, joka rakastaa rahaa, kylvää tuhon siemeniä, eikä voi riemuita, kun toisia siunataan.

Jos taistelet syntistä luontoasi vastaan, häviät taistelun. Tuota luontoa ei voi muuttaa. Se on aina lihaa, ja aina vastustamassa Pyhää Henkeä. Lihallinen luontomme on lunastuksen ulottumattomissa, ja sen tähden se on naulittava ristille. Tämä tarkoittaa sitä, että myönnät: "En pysty milloinkaan olemaan Jumalan mielen mukainen itsessäni. Minä tiedän, että liha ei minua auta."

Meille täytyy antaa uusi luonto, ja tuo luonto on Kristuksen luonto. Tämä ei ole vanhan luontomme muokkaamista, tai peitettä lihallemme. Vanhan täytyy kadota. Puhun nyt täysin uuden luonnon syntymästä. Ja Uusi liitto on luvannut tämän: "...joiden kautta Hän on lahjoittanut meille kalliit ja mitä suurimmat lupaukset, että te niiden kautta tulisitte jumalallisesta luonnosta osallisiksi" (2Piet. 1:4).

Jumalan rakkaus sanoo meille: "Tahdon sinun varmistuvan asemastasi Kristuksessa. Sinun täytyy luopua yrittämästä muuttaa lihasi luontoa, ja anna minun antaa sinulle minun Poikani luonto. Vain yhden ehdon täytyy toteutua, että tämä tapahtuu: usko ainoastaan. Tämä muutos tulee ainoastaan uskon kautta. Sinun täytyy uskoa, että minä tahdon olla sinun Jumalasi."

Rakkaat, kuka tahansa uskova voi tulla niin paljon Jeesuksen kaltaiseksi kuin vain tahtoo. Jos vain voit sanoa: "Minä uskon, että Jumala totisesti rakastaa minua", tunnustat samalla, että Hän on antanut sinulle voiman muuttua.

Raamattu sanoo, että meille kaikille on annettu määräosamme uskoa. Sen tähden meillä jokaisella on mahdollisuus uskoa, että Herra voi näin valaa luontonsa meihin.

Rukoile tänään: "Pyhä Henki, minä tiedän, ettei minulla ole sitä armon paljoutta, josta Paavali puhuu. Osoita minulle, missä minun tulee muuttua. Minä uskon, että Isäni rakastaa minua heltymättömästi. Ja tuo rakkaus on tehnyt minulle mahdolliseksi pukeutua Hänen luontoonsa. Minä tiedän, että minulle on annettu voima, että Sinä voit muuttaa minut. Anna minulle luontosi, oi Jeesus."