Jumalan tuska
Raamatun mukaan meidän ei pidä koskaan ajatella Jumalaa kylmänä, tunteettomana Isänä. Meidän Jumalamme tuntee syvästi! Hän on herkkä. Hänen sydäntään voidaan liikuttaa. Itse asiassa Hän on liikuttunut ja säälii meidän heikkouksiamme (ks. Hebr. 4:15).
Jumala ei vain näe tuskaa, vaan murehtii myös sen tähden. Muistathan, että Jeesus itki Lasaruksen haudalla. Tässä on kuva lihaksi tulleesta Jumalasta itkemässä. Se osoittaa meille, että Herra tuntee meidän kanssamme ja itkee meidän kanssamme. Sanoihan Jeesus: "Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän..." (Joh. 14:9).
Getsemanen puutarhassa saamme uuden väläyksen Jumalan tuskasta. Vain vähän ennen kuin vartijat tulivat vangitsemaan Jeesuksen ja viemään Hänet ylimmäisten pappien eteen, Hän itki niin katkerasti ja syvästi, että kyyneleet olivat verta ja vettä. Jumala kärsi tuskaa ihmiskunnan syntien tähden!
Oletko koskaan miettinyt, miksi Jeesus itki Getsemanessa - miksi Hänellä oli sellainen tuska sydämessään? Ei Hän pelännyt ruumiillista kipua ja tuskaa, joka Häntä ristillä kohtaisi. Ei, Jeesus ei halunnut torjua maljaa. Pikemminkin uskon, että Jeesus näki eteenpäin ihmiskunnan historiassa toiseen tulemiseensa saakka. Ja kun Hän katsoi noita vuosia, Hän näki joitain käsittämätöntä. Hän näki ihmismassojen torjuvan Hänen ilmaisen lahjansa täydestä, täydellisestä pelastuksesta. Ja Hän näki ahdistuksen ja kärsimyksen, jota ihmiset joutuvat kohtaamaan seurauksena siitä, että hylkäävät Hänet.
Jeesus ei valittanut: "Minä vuodatan kohta vereni ja läpikäyn sellaisen tuskan - mutta te silti hylkäätte minut. Minäpä panen kärsimykset tasan teidän kanssanne Tuomiopäivänä. Silloin on teidän maksupäivänne!" Ei! Jeesus itki niiden monien miljoonien, vielä syntymättömien puolesta, jotka kuulisivat Hänen ilmaisesta pelastuksen, suosion, siunauksen ja voitelun tarjouksestaan - mutta eivät silti käyttäisi sitä hyväkseen. Kristus itki, että niin monet joutuisivat kadotukseen huolimatta vapautuksesta, joka on aivan heidän ulottuvillaan.
Tämä on Jumalan tuskaa! Se johtuu ahdistuksesta, jota ihmiskunta tuottaa itse itselleen. Jeesus ei vain sovittanut meidän syntejämme ristillä. Hän myös kantoi koko maailman tuskan!
Täällä New Yorkissa tapaamme joka puolella ihmisiä, jotka ovat hermostuneita ja masentuneita. Tapaamme huumeiden orjia, alkoholisteja ja kodittomia, jotka istuvat kirkkomme oven ulkopuolella. Jokaiselle näistä ihmisistä saarnataan evankeliumia täysin ilmaiseksi - ja silti monet torjuvat sen! Getsemanessa Jeesus näki jumalallisilla silmillään nämä valtavat ihmisjoukot ja koko heidän tuskansa. Ja sillä hetkellä se kaikki oli kuormitettu Hänen harteilleen - sinun tuskasi, minun tuskani, jokaisen sellaisen ihmisen tuska, joka milloin vain aikojen saatossa on torjunut Hänet.
Mutta uskon myös, että Jeesuksella oli suru sydämessään toisestakin syystä. Hän tiesi, että ihmiset pilkkaisivat Häntä, nauraisivat Häntä, tekisivät Hänestä humalaisten loilotuksen. Ja Hän kärsi sen tuomion tähden, joka langetettaisiin niille jokaiselle, jotka kieltävät Hänen uhrinsa!
Kun Kristus sanoi opetuslapsilleen: "Niin ette siis jaksaneet yhtä hetkeä valvoa minun kanssani!" (Matt. 26:40), uskon, että Hän sanoi sen tuskissaan. Hän ei moittinut heitä. Hän oli pikemminkin ahdistunut, koska tiesi, että heidän lihansa oli heikko. Ja Hän tiesi, mitä heidän heikkoutensa heille tuottaisi. Heti seuraavassa jakeessa Jeesus sanoo: "... henki tosin on altis, mutta liha on heikko." (jae 41.) Kaikkinäkevillä silmillään Jeesus näki jo ennalta, miten opetuslapset hylkäisivät Hänet ja pakenisivat. Hän näki heidän tyhjyytensä ja ahdistuksensa, kun he olisivat hylänneet Hänet, ja heidän paluunsa entiseen elämään kalastajina. Hän tiesi, että saman yön tapahtumat saisivat Pietarin kieltämään Hänet. Jeesus näki tämän kerran niin rohkean opetuslapsen juoksevan alas mäkeä itkien: "Miten minä voin kieltää Jeesuksen? Miten ihmeessä minä saatoin mennä tekemään niin hirvittävän teon?"
Kun siis Jeesus sanoi näille miehille: "Ettekö te jaksaneet valvoa minun kanssani?", Hän ei sanonut: "Tarvitsen kumppanin koettelemuksen hetkiini." Ei - Hän oli Jumala! Ei Hän tarvinnut ketään seisomaan Hänen vierellään rohkaisemassa Häntä. Päinvastoin, Jeesus kärsi tuskaa opetuslastensa vuoksi. Itse asiassa Hän sanoi: "Ellette te jaksa valvoa minun kanssani, te ette ole valmiita. Ette pysty selviytymään siitä, mikä on tulossa!" Hän tiesi luopumuksen, joka puhkeaisi heidän sydämiinsä, koska he olivat liian laiskoja vyöttämään itseään. Ja ajatus heidän kärsimyksistään, jotka siitä seuraisivat, tuotti tuskan Hänen sydämeensä.
Älä ajattele hetkeäkään, ettei Jeesus murehtinut myös Juudaksen vuoksi. Mikään Hänen sydämessään ei voinut noin vain työntää sitä miestä syrjään ja sanoa: "No niin paholainen, tee työsi." Uskon pikemminkin, että Jeesus itki sydämessään, kun Juudas lähti yläsalista kavaltamaan Hänet. Kristuksen kaikkinäkevät silmät näkivät jo ennakolta tuon opetuslapsen heittävän kolmekymmentä hopearahaa maahan ja huutavan: "Minä olen kavaltanut elävänä Jumalan!" Ja varmasti Jeesus tunsi Juudaksen ahdistuksen, kun tuo piinattu mies meni ja hirtti itsensä.
Haluaisin kertoa teille sellaista, jonka Herra hiljattain ilmoitti minulle:
Aina kun teemme syntiä Jumalaa vastaan, Hänen oikeamielisyytensä vaatii Häntä kurittamaan lapsiaan. Mutta se on Jumalan tuskallisin työ - tuomion julistaminen niille, jotka ovat rikkoneet Hänen lakinsa! "Sillä ei ole minulle mieleen kuolevan kuolema, sanoo Herra, Herra. Siis kääntykää, niin te saatte elää." (Hes. 18:32.) Jumala sanoo: "Luuletteko, että minusta on hauskaa, kun ihmiset kuolevat - edes jumalattomat ihmiset? Ei koskaan! En minä nauti siitä, että kukaan syntinen sortuu."
Jeesus ei nauttinut Juudaksesn kuolemasta. Hän ei nauranut vahingoniloisesti ja sanonut: "Siitäs näette, mitä kavaltajille tapahtuu!" Ei Herra myöskään iloitse huumekauppiaiden, aborttilääkäreiden, ei edes murhamiesten kuolemasta tai tuhosta. Hän ei ole onnellinen, jos yksikin kuolee syntiin. Mutta miten meidän suhtautumisemme poikkeaakaan Herrasta tässä asiassa! Me taputamme käsiämme ja sanomme: "Kiitos, Herra. Sinä hoidit sen pahan." Me emme tunne ollenkaan Jumalan tuskaa, kun syntinen kaatuu!
Voit kysyä: "Mutta eikö Jumala sano Sananl. 1:26, 'minäkin nauran teidän hädällenne'?" Ei! Tämän jakeen asiayhteys alkaa jakeesta 20. Siinä sanotaan: "Viisaus huutaa kadulla, antaa äänensä kuulua toreilla... sanoo: Kuinka kauan te, yksinkertaiset, rakastatte yksinkertaisuutta...?" (jakeet 20-22.) Viisaus puhuu yhä jakeessa 26, joka kuuluu: "minäkin nauran teidän hädällenne..."
Viisaus - ei Jumala - pilkkaa synnintekijää. Tämä jae kohdistaa sanansa niille, jotka ovat heittäneet pois kaiken viisauden ja pilkkaavat sen neuvoa. Kyseessä on siis laki - Jumalan määräämä periaate - jota me kutsumme viisaudeksi. Jos ylität kadun, kun punainen valo palaa, ja auto töytäisee sinut nurin, liikennevalon edustama viisaus pilkkaa sinut hätääsi. Jumala ei koskaan voisi nauraa edes kaikkein jumalattomimman ihmisen hädälle. Hän ei voi pilkata niitä, jotka ovat oman syntinsä tuhoamia. Päinvastoin, hän ilmoittaa meille, ettei Hän nauti kenenkään synnintekijän kuolemasta.
Mutta kuitenkin Hänen viisautensa huutaa ääneen kaikille. Se huutaa ääneen juuri nyt kaduilla aivan Times Squaren kirkon ulkopuolella. Niitä, joiden tulisi kuulla Jumalan ääni - mutta jotka sen sijaan pilkkaavatkin tuota viisautta - viisaus pilkkaa tuomiopäivänä. Silloin viisaus huutaa: "Miten typeriä te olette olleet!" "Silloin he minua kutsuvat, mutta minä en vastaa, etsivät minua, mutta eivät löydä." (jae 28.)
Tämä sama Sananlaskujen luku tarjoaa myös toivoa. Se paljastaa Jumalan sydämen viimeisessä jakeessa: "Mutta joka minua kuulee, saa asua turvassa ja olla rauhassa onnettomuuden kauhuilta." (jae 33.)
Ja kun hän tuli lähemmäksi ja näki kaupungin, itki hän sitä ja sanoi: "Jospa tietäisit sinäkin tänä päivänä, mikä rauhaasi sopii! Mutta nyt se on sinun silmiltäsi salattu. Sillä sinulle tulevat ne päivät, jolloin sinun vihollisesi sinut vallilla saartavat ja piirittävät sinut ja ahdistavat sinua joka puolelta: ja he kukistavat sinut maan tasalle ja surmaavat lapsesi, jotka sinussa ovat, eivätkä jätä sinuun kiveä kiven päälle, sentähden ettet etsikkoaikaasi tuntenut." Luuk. 19:41-44.)
Kuka tässä itkee? Jeesus - lihaksi tullut Jumala! Hän ei seiso minkään saippualaatikon päällä, osoita sormellaan ja huuda: "Vielä tulee päivä, jolloin sotilaat tulevat tappamaan kaikki sinun naisesi ja lapsesi!" Ei! - Jeesus itki lausuessaan ennustuksensa. Hän näki neljänkymmenen vuoden päähän, jolloin Tiituksen armeija hökkäisi Jerusalemiin, hävittäisi kaupungin ja tuhoaisi temppelin. Se olisi kaikkien aikojen verilöyly. Ja kun Jeesus näki ennalta sen tapahtuvan, Hän itki.
Jerusalemin asukkaat torjuisivat Hänet vain muutaman päivän päästä - sylkisivät Hänen päälleen, pilkkaisivat Häntä, parjaisivat Häntä, kiroaisivat Hänen nimeään, ristiinnaulitsisivat Hänet. Mutta silti Hän itki tuskissaan heidän kohtaloaan - koska Jumalan oikeudenmukaisuus vaati tuomiota! Oikeus toisi pakanoiden armeijan heidän kaduilleen - ja miehet, naiset ja lapset tapettaisiin armotta.
Uskon, että Jeesus itki myös sitä, mitä Jerusalem olisi voinut kokea Jumalan taivaasta lähettämänä. He olisivat voineet saada siunauksia, anteeksiantoa, uuden sydämen. Mutta he torjuivat sen kaiken!
Seuraava jae kertoo meille, miksi Jeesuksen tuska oli niin suuri:
Ja hän meni pyhäkköön ja rupesi ajamaan myyjiä ulos ja sanoi heille: "Kirjoitettu on: 'Minun huoneeni on oleva rukoushuone', mutta te olette tehneet siitä ryövärien luolan." (jakeet 45,46.)
Jeesus meni temppeliin ruoska kädessään ja ajoi ulos kaikki rahanvaihtajat. Miksi tämä raju purkaus? Hän teki sen, koska tiesi, että nämä olivat juuri niitä syntejä, jotka jouduttivat tulevaa tuomiota!
Jeesus tunsi tuskaa sen hirveän tulevaisuudennäkymän edessä. Hän kuuli kaikki naisten huudot, kun veitsi pistettiin heidän vatsaansa. Hän kuuli kaikki lasten huudot, kun Tiituksen armeija polki heidät jalkoihinsa. Ja Hän murehti, kun Hän näki kiven toisensa jälkeen revittävän alas temppelistä. Jeesus näki ennalta tämän kaiken ja sanoi: "Eivätkö teidän rahanvaihtajanne käsitä? Se, mitä te täällä teette, tuottaa teidän päällenne Jumalan tuomion!" Jumala tunsi tuskaa valitun kansansa tähden - koska heidän syntinsä tuhoaisi heidät!
Jeesuksen silmissä oli varmasti kyyneleitä, kun Hän heilutti ruoskaa. En usko, että yksikään sivallus osui kehenkään temppelissä. Mutta se kaatoi pöydät ja vaunut ja viuhui ilmassa. Hän käytti ruoskaa rakkaudesta. Se oli Hänen tapansa sanoa: "Herätkää! Te pakotatte Jumalan tekemään sen, mikä Hänestä on kaikkein pahinta."
Haluaisin nyt antaa teille toisenkin välähdyksen Jumalan tuskasta:
silloin Herra sanoi Moosekselle: "Mene, astu alas, sillä sinun kansasi, jonka johdatit Egyptin maasta, on turmion tehnyt... he tekivät itselleen valetun vasikan. Sitä he ovat kumartaneet, ja sille he ovat uhranneet... Minä näen, että tämä kansa on niskurikansa. Anna minun olla, että vihani leimahtaisi heitä vastaan, hukuttaakseni heidät...@
Mutta Mooses rukoili armoa Herralta, Jumalaltansa, ja sanoi: "Herra, miksi sinun vihasi syttyy omaa kansaasi vastaan, jonka olete vienyt pois Egyptin maasta suurella voimalla ja väkevällä kädellä? Miksi egyptiläiset saisivat sanoa: 'Heidän onnettomuudekseen hän vei heidät pois, tappaaksensa heidät vuorilla ja hävittääksensä heidät maan päältä'? Käänny vihasi hehkusta ja kadu sitä turmiota, jonka aiot tuottaa kansallesi...@ Niin Herra katui sitä turmiota, jonka hän oli uhannut tuottaa kansallensa. (2.Moos. 32:7-14.)
Lukiessaan näitä jakeita moni kristitty pitää erehdyksessä Moosesta armahtavaisempana kuin Jumalaa. He ajattelevat: "Mooses anelee suurta armoa Israelille, kun taas Jumala on valmis tuhoamaan heidät." Ei sinne päinkään. Mikään ei voisi olla sen kauempana totuudesta! Oli vain yksi syy, miksi Mooses voi rukoilla kuten hän teki: Koska Hän tunsi Jumalan armahtavaisen sydämen!
Jumala puhui tässä oikeudenmukaisena - ja Hänen oikeutensa vaati, että kansa oli tuhottava. Mutta Mooses tiesi, että Jumalalle tuottaisi aivan liian paljon tuskaa tuhota kansansa. Hän tiesi, että Jumala rakasti näitä ihmisiä. Niin hän aneli: "Herra, tiedän, että Sinun oikeudenmukaisuutesi vaatii, ja Sinun on julistettava sitä. Nämä uppiniskaiset ihmiset olisi pyyhkäistävä maan päältä. Mutta tiedän muutakin, Herra. Sinä et pystyisi kestämään sitä tuskaa, jos tekisit sen! Voit tuhota 10.000 tai 12.000 - mutta mitä enemmän Sinä tuhoat, sitä pahemmaksi tuskasi yltyy. Minä tunnen Sinun sydämesi, Jumala - ja tiedän, ettet voi tuhota Israelia, koska Sinä rakastat sitä!"
Raamattu kertoo, että Jumala "katui" - Hän siis muutti mielensä siitä, miten Hän Israelin tuomitsisi. Hän ei aikonutkaan tuhota heitä. Sen sijaan kansa tulisi riutumaan autiomaassa. Mutta Jumala ei koskaan ottaisi heiltä pois armoaan. Vaikka ihmiset tulisivat yhä edelleen ahdistamaan Hänen sydäntään vielä kolmekymmentäkahdeksan vuotta epäuskollaan, Herra olisi silti suojeleva heitä, ohjaava heitä, ruokkiva heitä ja vaatettava heitä heidän kuolinpäiväänsä saakka.
Montakohan kertaa Herra näki Jobin ja halusi hartaasti sanoa: "Nyt riittää! En voi sallia palvelijani joutua alistumaan enää enempää tähän hirvittävään kipuun ja ahdistukseen. Minun täytyy estää se!"
Jos ajattelet, että Job kärsi, sinun täytyy käsittää, miten paljon Jumala kärsi hänen kanssaan. Kuvittelen Jumalan sanovan: "Kestä vain, Job, niin minä annan sinulle takaisin kaiken, minkä menetit. Pysy vain lujana, niin annan sinulle kaiken puolitoistakertaisesti." Ja kun Jobin kärsimykset olivat lopulta ohitse, Jumala sanoi: "Minä annan sinulle kaiken kaksinkertaisesti, Job. Annan sinulle kaksi kertaa niin paljon kuin sinulla sitä ennen oli!"
Me näemme Jumalan tuskan myös silloin, kun Hänen oli jaettava oikeutta Daavidille israelilaisten laskemisesta. Jumala oli kieltänyt Daavidia laskemasta kansaa, ettei hänelle tulisi koskaan houkutusta luottaa lihalliseen armeijaan. Mutta Daavid teki juuri niin, kun Herra oli kieltänyt. Ja se ahdisti Jumalan sydäntä: "Mutta tämä asia oli Jumalan silmissä paha, ja hän löi Israelia." (1.Aikak. 21:7.)
Jumalan oli tuomittava Daavid. Kuningas oli ylpeillyt sillä, että hänellä oli runsain määrin voimakkaita, taisteluvalmiita miehiä. Niin Herra lähetti enkelin jakamaan Hänen tuomiotaan lyömällä Israelin rutolla. Pian ylpeää kansaa kuoli kuin kärpäsiä. Daavid kuunteli, kuinka viestintuojat voivat hänelle hirvittäviä raportteja - 10.000 kuollutta Hebronissa; 4.000 kuollutta Benjaminin sukukunnasta, 6.000 kuollutta Juudan heimosta. Kuolleiden luku vain nousi.
Ennen pitkää 70.000 israelilaista oli kuollut. Kuoleman enkeli oli kulkenut maata ylös ja alas ja tappanut ihmisiä vasemmalta ja oikealta. Ja nyt hän seisoi Jerusalemin yllä miekka koholla, valmiina iskemään. Daavidin mahtavan armeijan miehet olivat täydellisen tuhon partaalla!
Jumala iski suoraan Daavidin ylpeyden ytimeen. Hän yritti pelastaa tämän miehen - pelastaa hänet hänen oman sielunsa viholliselta. Ja Raamattu kertoo meille: "...lankesivat Daavid ja vanhimmat, säkkeihin verhottuina, kasvoillensa." (jae 16.) Kun Daavid kuuli kuolleista israelilaisista, hän vajosi katuvana polvilleen. Hän valitti: "Hyvä Jumala, se on minun syyni! Nämä ihmiset ovat syyttömiä. Herra, säästä heidät. Pane tuomiosi minun päälleni!"
Jumala ei enää kestänyt Daavidin tuskan tuntemista. Lopulta Hän huusi enkelille: "Riittää! Pane miekkasi pois. Tuska on minulle liikaa!" "Ja Herra käski enkelin pistää miekkansa tuppeen." (jae 27.) Oli kuin Jumala olisi sanonut: "Jos sallin oikeuden jatkua, en pysty kestämään Daavidin hirvittävää tuskaa. Hän kuolee sydänsuruun!"
Tässä on uskomaton kuva Jumalan sydämen tuskasta. Daavid oli tuottanut Hänelle murhetta, Ja Jumalan oikeudenmukaisuus vaati kuritusta. Mutta Jumala ei asettunut Daavidin eteen ja uhonnut: "Joko sinä opit läksysi?" Ei - Daavidin kyyneleet sattuivat Jumalan hellään sydämeen! Herra tunsi Daavidin tuskan, liikuttui hänen vajaavaisuudestaan. Ja Hän sanoi: "Nyt riittää!"
Ensimmäinen osa Jumalan hirveää "kaksinkertaista tuskaa" on, kun me teemme syntiä Hänen läheisyydessään, vastoin Hänen valkeuttaan ja rakkauttaan. Mutta ei nimenomaan synti itse tee Jumalaa murheelliseksi. Jumala tietää hinnan, jonka me joudumme maksamaan: Meidän syntimme ajaa meidät murheeseen ja kurjuuteen! Ja se ahdistaa Hänen sydäntään suuresti.
Toinen osa Jumalan "kaksinkertaista tuskaa" on se, että meidän syntimme pakottaa Hänet pitämään Sanansa meidän tuomitsemisestamme. Hänen on katsottava sivusta kuin rakastava Isä ja kuunneltava meidän ahdistuneita huutojamme, kun Hän kurittaa meitä - kaikki sen tähden, että meissä kasvaisi jumalinen luonto.
Vähän aikaa sitten jouduin kriisiin - en enää tiennyt, mitä tehdä. Olin kuullut ilkeämielisiä juttuja, joita kerrottiin minusta ja eräästä toisesta papista, joka auttaa meitä julistustyössämme Times Squaren kirkossa. Se oli hirveää, loukkaavaa juorua. En voinut uskoa, että ihmiset voivat yleensä väittää mitään sellaista. Se sattui minuun kovin pahasti.
Mutta kun tätä oli jatkunut jonkin aikaa, aloin muistuttaa Jumalaa Hänen Sanastaan: "Väärä todistaja ei jää rankaisematta, ja joka valheita puhuu, se hukkuu." (Sananl. 19:9.) "... petollisuus kuulee pahoja kieliä." (17:4). "Joka panettelijana käy, ilmaisee salaisuuden, mutta jolla luotettava henki on, se säilyttää asian." (11:13.) "Vihamielisyys kätkeytyy kavalasti, mutta seurakunnan kokouksessa sen pahuus paljastuu." (26:26.)
Jonkin ajan kuluttua huusin epätoivoisena: "Jumalani, miten kauan sallit vielä tämän jatkua? Valheet muuttuvatkin niin paljon, en edes tidä, mitä ne tänään tai huomenna ovat. En pysty taistelemaan. Sinä olet minun puolustajani, Herra - ja Sinä sanot, että kostat kansasi puolesta. Mutta en näe, että jakaisit nyt oikeuttasi. Herra - miten paljon minun täytyy kestää, ennen kuin Sinä alat toimia?"
Kun ajattelin kaikkea sitä ilkeämielisyyttä, joka kohdistui minuun, aloin myös ajatella muita paneteltuja pappeja ja palvelijoita. Nykyään on niin paljon uskovia - pyhiä, hurskaita ihmisiä - jotka joutuvat kestämään hirveitä koettelemuksia niiden pahojen sanojen vuoksi, joita työtoverit, perhe, jopa ystävät heitä vastaan puhuvat. "Miksi, Herra?" rukoilin. "Missä on Sinun oikeamielinen tuomiosi? Miksi edelleen vain sallit kansaasi loukattavan? Miksi odotat niin kauan, ennen kuin jaat oikeutta?"
Herra vastasi: "David, minä olen armollinen, pitkämielinen ja hidas suuttumaan, koska oikeuden jakaminen tuottaa minulle tuskaa. Jos saisit tuntea minun ahdistukseni, et enää koskaan, et ikinä, haluaisi nähdä minun langettavan tuomioni. Ymmärtäisit, miksi odotan niin kauan sen toteuttamisessa!" Sitten Jumala näytti minulle pelottavan kuvan tuomioista, jotka Hänen on lähetettävä niille, jotka tekevät syntiä Hänen Sanaansa vastaan. Hirveitä asioita tapahtuu niille, jotka jatkavat juoruilun ja panettelun syntiä.
Mutta ajatus jumalallisesta rangaistuksesta - tuomiosta, joka lankeaa jokaiselle - kauhistutti minua. Huusin: "Herra, älä tuomitse minun vuokseni! Minä pyydän, ettet tee sitä, et edes niille, jotka ovat loukanneet minua. Älä tee sitä saadaksesi oikeutta minulle!" Tunsin Jumalan tuskan - Hänen vastahakoisuutensa tuomitsemiseen. Ja tuska piinasi sydäntäni ehkä viisitoista minuuttia.
Sitten Herra sanoi minulle: "David, sinä tiedät, miten tuskallista on kurittaa omia lapsiasi, koska rakastat heitä. Minun on samoin. Minua ahdistaa jakaa tuomioitani ja kuritustani niille, joita rakastan!"
Muistan elävästi neljä tai viisi tilannetta, jolloin Herra on kurittanut minua ankarasti. Niissä tilanteissa olen sanonut: "Herra, tämä on niin tuskallista. En enää ikinä halua käydä läpi mitään tällaista."
Ja nyt Jumala sanoi minulle: "David, en minäkään halua käydä sitä uudelleen läpi. Minua piinasi seurata sivusta ja antaa sinun kärsiä. Tein sen kaiken vastoin tahtoani. Ei se minulle mitään mielihyvää tuottanut vaan murhetta minun sydämeeni. Mutta silti se oli tehtävä - koska rakastan sinua!"
Jumala on osoittanut minulle kivuliaalla tavalla, etten koskaan saa iloita siitä, että jotain toista ihmistä kuritetaan. Herran armahtakoon silti niitä kristittyjä, jotka iloitsevat toisten saamasta kurituksesta. "Älä iloitse vihamiehesi langetessa, älköön sydämesi riemuitko hänen suistuessaan kumoon." (Sananl. 24:17.)
Et saa tyytyä olemaan vain iloinen, kun näet Jumalan jakavan tuomioitaan. Sinun on myös tunnettava Jumalan tuska, kun Hän tekee sen! Et mitenkään voi iloita Mestarin läsnäolosta, joka itkee piiskatessan, Kristuksen läsnäolosta, kun hänen sydämensä on särkynyt. Jumalan muille langettaman tuomion pitäisi särkeä sinun sydämesi. Kun sen näet, sinun pitäisi huutaa: Jumalani, nyt riittää! Älä enää - käske enkeliäsi panemaan miekkansa tuppeen."
"Mikään kuritus ei tosin sillä kertaa näytä olevan iloksi, vaan murheeksi, mutta jälkeenpäin se antaa vanhurskauden rauhanhedelmän niille, jotka sen kautta ovat harjoitetut." (Hebr. 12:11.) Jumala puhuu tässä sekä omasta sydämestään että meidän sydämestämme. Hänen kurituksensa ei tuota iloa Hänelle, vaan murhetta ja ahdistusta.
Mutta kun Jumala ryhtyy tuomitsemaan, Hän hoitaa lapsiaan samalla kuin kurittaa heitä. Kun Hän jakelee sivalluksen toisensa jälkeen, Hän odottaa edes vähäisintä surun tai katumuksen merkkiä. Ja Hän lopettaa heti ensimmäisen vihjeen tullessa! Hän haluaa hartaasti sanoa: "Riittää - ei enää! Se tuottaa minulle liikaa tuskaa."
Rakkaani, sinun täytyy käsittää tämä Jumalan tuskaa koskeva asia. Sinun on kuritettava itseäsi - vangittava ajatuksesi ja sanottava: "Herra, anna minun rukoilla vihollisteni puolesta - niiden, jotka yrittävät vahingoittaa minua!" Jumala rakastaa jumalattominta, pahinta katujen syntistä. Ja jos Hän rakastaa tuota ihmistä, miten paljon enemmän Hän rakastaa kristittyä, joka loukkaa sinua, ja joka on tehnyt sinusta vihollisesi?
Ehkä olet jo saanut käsityksen siitä, miten kaukana me olemme Jumalan sydämestä. Meillä on vielä niin kovin paljon opittavaa Hänen sydämestään. Ei, Hän ei tuomitse mielellään. Hänestä ei ole hauskaa tuhota jumalattomia eikä kurittaa lapsiaan. Päinvastoin, se tuottaa Hänelle hirveää tuskaa.
Sen sijaan Herra iloitsee seuraavien jakeiden ilmoittamista asioista: "Kuka on Jumala niinkuin sinä olet, joka annat pahat teot anteeksi ja käyt ohitse perintösi jäännöksen rikosten? Ei hän pidä vihaa iäti, sillä hänellä on halu laupeuteen. Hän armahtaa meitä jälleen, polkee maahan meidän pahat tekomme. Kaikki heidän syntinsä sinä heität meren syvyyteen. (Miika 7:18,19.)
Kiitä Jumalaa Hänen suuresta myötätunnostaan, joka on valmiina meitä kaikkia varaten. Hän on ihastunut armoon!