Kasvatko armossa?

Eräs kysymys on ollut päällimmäisenä mielessäni viime viikkoina. Uskon sen olevan kysymys, jota jokaisen rehellisen uskovaisen on kysyttävä itseltään jatkuvasti: Kasvanko minä armossa?

Minulle armo on Pyhän Hengen valtuutusta tulla enemmän Jeesuksen kaltaiseksi. Siksipä armossa kasvaminen tarkoittaa kasvua Kristuksen kaltaisuudessa Jumalan Hengen antaman ansaitsemattoman voiman kautta. Toistetaanpa nyt kysymykseni näillä termeillä: "Turvaudunko siihen, että Pyhä Henki tekee minusta enemmän Jeesuksen kaltaisen - kodissani, työssäni, suhteissani?"

Tämä kysymys kuuluu erityisesti kypsille kristityille - ihmisille, jotka ovat kautta vuosien rakentaneet hengellistä perustustaan säännöllisellä Raamatun tutkimisella, johdonmukaisella rukouselämällä ja jumalallisella ohjauksella. Jos tämä kuvaa sinua, niin salli minun kysyä: Kaiken tutkimisesi, rukoilemisesi ja opiskelusi jälkeen, vieläkö sinusta tulee enemmän Jeesuksen kaltainen? Oletko myötätuntoisempi, sävyisämpi, armahtavaisempi ja anteeksiantavampi kuin mitä olit tähän aikaan viime vuonna? Vai onko sinun kasvusi pysäytetty? Oletko jäänyt tasaiseen nollaan kasvussasi?

Tässä on yksi keino saada selville kasvatko sinä armossa: Jumala on ollut armollinen sinulle - joten, oletko sinä vuorostasi ollut armollinen muita kohtaan? Jos et ole varma, kysy itseltäsi: Kuinka sinä vastaat toisten satuttaessa sinua? Oletko hyväntahtoinen ja lempeä? Vai tuletko vihaiseksi ja katkeraksi? Oletko kärsivällinen ja ymmärtäväinen, vaiko ärtyisä ja väittelynhaluinen?

Tahdon erityisesti huomioida ne lukijat, jotka ovat mukana palvelustyössä - pastorit, vanhimmat, maallikot, kaikki, jotka Jumala on valinnut elämään esimerkillistä elämää toisten edessä. Uskon, että tämän hetken kysymys meille kaikille on: "Mihin suuntaan olen menossa? Kasvanko armossa kutsumuksessani - vai tulenko vähemmän lempeäksi?"

Katso rehellisesti kulunutta vuotta elämässäsi. Ajattele kaikkia koettelemuksia, jotka olet käynyt lävitse - kotonasi, työssäsi, pyrkimyksissäsi palvelustyössä. Monet ystävistäni, jotka ovat kristillisillä johtopaikoilla, kertovat minulle, että he ovat kohdanneet viime vuoden aikana elämänsä kovimmat koettelemukset.

Voitko rehellisesti sanoa vastanneesi kaikkiin vaikeuksiisi uskolla, suopeudella, rakkaudella ja armolla? Oletko oppinut koettelemustesi kautta olemaan ystävällisempi, kärsivällisempi, sävyisämpi ja lempeä-äänisempi? Vai, täytyykö sinun myöntää, niin kuin minun täytyy, että olet reagoinut vihan purkauksilla, kovilla sanoilla ja itsesäälillä - tavoilla, jotka ovat aiheuttaneet kovaa stressiä ja unettomia öitä?

Meidän kaikkien tulisi kysyä: "Olenko reagoinut arvostelijoihini ja vihamiehiini myötätunnolla, rakkaudella, armolla ja anteeksiantamuksella? Vai olenko vastannut vihalla, närkästymisellä ja omahyväisyydellä? Oliko minun pakko todistaa, että olin oikeassa ja he olivat väärässä? Kuinka monia haavoja minä iskin toisiin, kun yritin osoittaa heille, kuinka pahasti minä olin haavoittunut, väärinymmärretty ja paneteltu?"

"Oliko minulle tärkeämpää pitää kiinni tarpeestani olla oikeassa, kuin nöyrtyä ja kääntää toinenkin poski? Reagoinko loukkaantuen ja kantaen kaunaa, kun minun olisi pitänyt olla parantaja ja sovinnontekijä?"

Apostoli Pietari kuvaa sitä tulevaa kunnian päivää, jolloin taivaat katoavat, alkuaineet sulavat ja kaikki luomakunnassa lakkaa. Sen tähden, Pietari sanoo, meidän tulisi jatkuvasti olla valmistautuneita ja kaivata meidän Herramme paluuta:

"Koska te siis, rakkaani, tämän jo edeltäpäin tiedätte, niin olkaa varuillanne, ettette rietasten eksymyksen mukaansa tempaamina lankeaisi pois omalta lujalta pohjaltanne" (2.Piet. 3:17). "Kun siis nämä kaikki näin hajoavat, millaisia tuleekaan teidän olla pyhässä vaelluksessa ja jumalisuudessa" (jae 11). "Sen tähden, rakkaani, pyrkikää tätä odottaessanne siihen, että teidät havaittaisiin tahrattomiksi ja nuhteettomiksi, rauhassa, hänen edessänsä" (jae 14).

Ilmaisu, joka kaikista eniten saa minut syylliseksi, on Pietarin varoitus jakeessa 17: "Olkaa varuillanne." Hän haastaa meitä sanoen: "Sinä rakastat Jeesusta. Sinä vakuutat olevasi valmis ja ikävöiväsi Herran paluuta. Ja sinä aina kehotat toisia tekemään samoin, mutta elätkö niin kuin Jeesus ei olisi koskaan tulossa takaisin?"

"Sinun pitäisi olla esimerkkinä koko Kristuksen seurakunnalle. Joten - oletko rauhassa kaikkien kanssa, jotka tunnet? Onko sinun vaelluksesi Herran edessä todella moitteetonta? Varoitan sinua - älä ajattele, ettetkö voisi luisua pois varmasta vaelluksestasi. Pahojen ihmisten eksymys voi johtaa myös sinut harhaan."

Mikä on "rietasten eksymys", jonka Pietari mainitsee jakeessa 17? Se on harhaluulo, ettei Jeesus todella ole ovella. Se on traagista itsekylläisyyttä - huolettomuutta, välinpitämättömyyttä, joka tulee ilmi keskusteluissa ja elämäntyylissä, tänä yön myöhäisenä tuntina.

Pietari kuvailee heitä, jotka lankeavat tähän eksytykseen: "Ja lupaavat heille vapautta, vaikka itse ovat turmeluksen orjia... sillä jos he meidän Herramme ja Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen tuntemisen kautta ovat päässeetkin maailman saastutuksia pakoon, mutta niihin taas kietoutuvat ja tulevat voitetuiksi, niin on viimeinen tullut heille ensimmäistä pahemmaksi" (2:19,20).

Kun Pietari käyttää tässä sanaa "kietoutuvat", hän ei puhu ihmisistä, jotka kääntyvät takaisin suuriin synteihin, sellaisiin kuten aviorikos tai alkoholismi. Hän puhuu niistä, jotka takertuvat lihallisiin asenteisiin ja motiiveihin, jotka heillä oli ennen kuin he tunsivat Kristuksen.

Sinä saatat todistaa, että olet pelastettu, vanhurskautettu, pyhitetty; että olet paennut tämän pahan aikakauden himoja; että sinua on siunattu Jeesuksen läheisellä tuntemisella. Mutta, Pietari varoittaa, "On vaara joutua harhautetuksi pois kasvusta. Sinut voidaan johtaa takaisin katkeruuden ja kostonhalun orjuuteen, kalsean, armottoman, anteeksiantamattoman hengen ja tuomitsevan käytöksen orjuuteen. Jos lankeat takaisin mihin tahansa näistä tavoista, sinä olet pahempi kuin silloin, kun et tuntenut Jeesusta."

Paavali varoitti efesolaisia, "Ettemme enää olisi alaikäisiä, jotka ajelehtivat ja joita viskellään kaikissa opintuulissa" (Ef. 4:14). Saatat ajatella, "Tämä jae ei koske minua. Minun perustani on raamatullisen luja. Minä en mene mukaan kaikkiin uusiin evankeliumin muotioikkuihin tai pinnallisiin herätyksiin, jotka johtavat ihmisiä pois Kristuksen luota. Olen juurtunut ja laskenut perustukseni Jumalan Sanaan."

Nyt kuuntele loppu Paavalin jakeesta: "...viskellään...ihmisten arpapelissä ja eksytyksen kavalissa juonissa" (sama jae). Ehkäpä väärä oppi ei ole häiritsemässä sinua. Paavali sanoo, että sinut voidaan silti eksyttää aivan toisenlaisilla asioilla. Hän kysyy, "Viskelevätkö sinun vastustajiesi pahat suunnitelmat sinua?"

Paavalin sanoma kutsuu meitä tutkimaan itseämme jälleen kerran: Kuinka me reagoimme ihmisiin, jotka kutsuvat itseään veljiksemme ja sisariksemme Kristuksessa, silti levittäen valheita meistä? Kuinka me vastaamme, kun he näyttävät keskittyneen meidän tuhoamiseemme? Mikä on vastauksemme, kun he haavoittavat ja murehduttavat meidät kyynelten partaalle?

Kun Paavali käskee, "Älkääkä olko enää lapsia," hän kertoo meille, "Nuo sinun vihamiehesi - ne, jotka harrastavat juoruilua ja panettelua, vilppiä ja manipulaatiota, oveluutta ja viekkautta, petosta ja salamyhkäisyyttä - minä kerron sinulle, he ovat kaikki kapinallisia lapsia. He ovat epärehellisiä ja turmeltuneita. Eivätkä he ole sallineet Jumalan armon tehdä työtä heissä. Joten, älä lankea heidän väärämielisiin ja lapsellisiin leikkeihinsä. He tahtovat sinun reagoivan halpamaisuuteensa lapsen tavoin. Mutta sinun ei tule vastata heille lapsellisuudella."

Oletko koskaan nähnyt tapaa, jolla lapset käyttäytyvät leikkikentällä? Vain minuuttien kuluessa he syöksevät suustaan kaikenlaisia lapsellisuuksia. He alituisesti juoksevat jonkun lähistöllä olevan aikuisen luokse valittamaan jostakin pienestä loukkaantumisesta. Ja he aloittavat väittelynsä toisen lapsen kanssa, jatkuva edestakainen syytöksen ja kieltämisen taistelu: "Eipäs!" "Juupas!" "Eipäs!" "Juupas!"

On surullista, että monet kristityt lankeavat näihin samoihin lapsellisiin, vilpillisiin leikkeihin. Tiedän joitakin henkilöitä, jotka käyttävät kirjeitä tai sähköpostia ylläpitämään tämän kaltaista syyttelevää köydenvetoa. Kristitty veli jossain päin maailmaa lähettää sähköpostiviestin ystävälleen, syyttäen, "Hyvä veljeni Kristuksessa, olet syyttänyt minua valheellisesti, mustamaalaten henkilökuvaani. Et ole tehnyt syntiä ainoastaan minua vastaan, vaan myös Herraa vastaan. Tajuatko, että olet koskenut Jumalan voideltuun? Rukoilen, että Herra osoittaa sinulle vaaran, joka piilee minusta juoruilemisessa."

Takaisin tulee sähköpostiviesti vastaanottajalta: "Rakastettu ystävä, en voinut uskoa saamaani viimeisintä sähköpostiviestiäsi. Olet valheellisesti syyttänyt minua juoruilusta ja panettelusta, kiellän kaiken, mitä sanoit minun sanoneen. Otit sanani täysin pois asiayhteydestään. Olet minulle anteeksipyynnön velkaa."

Tässä tulee vastaus: "Hyvä Bill, kuinka sinä kehtaat kieltää sanoneesi, mitä minä tiedän sinun sanoneen? Ystäväni toisti minulle jokaisen sanan, jonka sanoit - silti nyt sinä kiellät sanoneesi sen. Olen vakuuttunut siitä, että sanoit sen. Joten, älä kerro minulle, ettet sanonut sitä, mitä minun ystäväni sanoi sinun sanoneen, koska sinä todellisuudessa sanoit sen."

Takaisin tulee alkuperäisen sähköpostiviestin vastauksen vastauksen vastaus: "Kuuntelepa nyt, Jim. Sanon sinulle vain tämän kerran: En sanonut sitä - piste. Jumala siunatkoon sinua. Tämä on viimeinen kirjeeni sinulle. Herran Jeesuksen rauha sinulle."

He takertuvat samaan lapselliseen leikkikentän peliin, "Eipäs!" "Juupas!"

Seuraavassa jakeessa Paavali kannustaa meitä etenemään kypsyyteen: "Vaan että me, totuutta noudattaen rakkaudessa, kaikin tavoin kasvaisimme Häneen, joka on pää, Kristus" (Ef. 4:15). Hän sanoo, "Et voi mitään saamallesi halveksunnalle, loukkauksille, sinusta juoruilulle, sinua vastaan suunnatulle petokselle ja vilpille. Kuitenkin voit käyttää näitä asioita armossa kasvamiseen. Katso niitä mahdollisuuksina tulla enemmän Kristuksen kaltaiseksi. Vastaa pehmeästi, sävyisässä hengessä. Anna anteeksi niille, jotka ilkeämielisesti käyttävät sinua hyväkseen."

Tiedän rakkaan nuoren työntekijän, jota murehdutti eräs vanhempi pastori. Vanhempi mies teki hänelle suurta vääryyttä - ja kun nuori saarnaaja kuuli siitä, hän kiidätti tälle terävän sähköpostiviestin. Nämä kaksi miestä vaihtoivat useita tulikuumia sähköpostiviestejä ennen kuin nuori mies lopulta tuli hämmentyneenä luokseni. Hän laski sähköpostiviestien kopiot pöydälleni ja sanoi, "Veli Dave, en ole kostonhaluinen. Mutta kun näin, mitä tämä mies teki, se todella loukkasi minua. Joten annoin hänelle takaisin. Mitä minun pitäisi nyt tehdä? Voisitko katsoa näitä ja neuvoa minua?"

Katselin muutamia päällimmäisiä kopioita ja nopeasti huomasin, että molemmat miehet reagoivat kuin lapset. Pyhä Henki kertoi minulle juuri sen, mitä tarvittiin - ja työnsin kopiot syrjään. Sanoin nuorelle miehelle, "Poikaseni, soita tälle pastorille henkilökohtaisesti. Anna hänelle anteeksi, osoita hänelle armoa ja rohkaise häntä. Ainoastaan rakasta häntä."

Nuori työntekijä teki juuri niin - ja Jumala eheytti heidän ystävyytensä. Herran ilo täytti kummankin sydämet parantaen heidän haavansa. Ja siihen tarvittiin vain yksi puhelinsoitto: "Veli, tämä on väärin. Rakastan sinua. Laitetaan se kaikki veren ja Kristuksen parantavan voiman alle."

"Mikään rietas puhe älköön suustanne lähtekö, vaan ainoastaan sellainen, mikä on rakentavaista ja tarpeellista ja on mieluista niille, jotka kuulevat. Älkääkä saattako murheelliseksi Jumalan Pyhää Henkeä" (Ef. 4:29,30). Alkuperäinen sana, josta Paavali käyttää tässä ilmausta "rakentaa", tarkoittaa "talon rakentajaa." Tämä sana vuorostaan tulee alkuperäisestä sanasta, joka tarkoittaa "vahvistaa." Lyhyesti, jokainen joka rohkaisee, rakentaa siis Jumalan huonetta, seurakuntaa.

Paavali kertoo tässä meille kolme tärkeää asiaa sanoista, joita käytämme:

1. Meidän tulisi käyttää sanojamme vahvistamaan Jumalan kansaa.
2. Meidän tulisi käyttää sanojamme jakamaan armoa toisille.
3. Meidän on mahdollista murehduttaa Pyhää Henkeä sanoillamme.

Tulen syvästi syyllisyydentuntoon lukiessani joidenkin menneiden hengellisten jättiläisten elämäntarinoita. Näillä jumalallisilla miehillä ja naisilla oli taivaallinen mielenlaatu - he olivat ahkeria Jumalan Sanassa, he rukoilivat usein ja olivat huolissaan armossa kasvamisesta. Andrew Bonar, yksi 1800-luvun suurista rukoilijoista, nousi joka päivä aamuneljältä sänkynsä viereen etsimään Herraa. Kun hän kuoli, vanhimmat huomasivat puulattiassa kaksi syvään kulunutta lovea siinä, missä hän polvistui rukoilemaan. Toiset hänen kaltaisensa jumalalliset miehet ja naiset - täynnä armoa, rakkautta ja puhtautta olevat ihmiset - saivat syntiset sulamaan läsnäolossaan. Kun nämä pyhät vain kulkivat alas katua, Pyhä Henki sai synnintuntoon ne, joita he ohittivat.

Kuitenkaan se, mikä näiden ihmisten elämässä tekee minuun voimakkaimman vaikutuksen, ei ole ainoastaan heidän omistautuneisuutensa Kristukselle taikka heidän rukoustensa voimakkuus. Vaan se on myös se jumalallinen hedelmä, jota nämä asiat tuottivat heissä. Sen lisäksi huomasin yleisen uhan näiden hengellisten jättiläisten keskuudessa: heidän päähuolenaiheensa oli kasvaa armossa puhtaalla sydämellä, josta pyhä kanssakäyminen virtaisi. "Sillä sydämen kyllyydestä suu puhuu" (Matt. 12:34).

Heidän kodeissaan, julkisessa palveluksessaan, taikka ystäviensä tai työtovereidensa keskellä - kaikkina aikoina ja kaikkialla, nämä ihmiset tahtoivat kasvaa tässä yksinkertaisessa armossa: olla pyhässä vuorovaikutuksessa ilman vilppiä. Heidän yksi päämääränsä oli Kristukselle arvollinen keskustelu, ilman että turmeltunutta puhetta tulisi heidän suustansa.

Olen nähnyt monien tavallisten kristittyjen tulevan voimakkaiksi Herrassa yksinkertaisesti pyytämällä Jumalan Henkeä puhdistamaan heidän päivittäisen keskustelunsa. Kerran nämä ihmiset rakastivat itsensä ravitsemista juoruilla, mutta nyt he murehtuvat edes kuullessaan sitä. Et enää kuule heidän nurisevan, kritisoivan ja repivän toisia maahan. Nyt ainoat asiat, joita kuulet heidän puhuvan, ovat rohkaisun sanat. He puhuvat laupeuden kieltä - hyvistä, kohottavista, suloisista asioista. Aivan yhtälailla nämä ihmiset ovat tulleet hengellisiksi jättiläisiksi minulle. Evankeliumin sanoman palvelijana olen epätoivoisesti tahtonut pysyä Jumalan suosiossa ja siunauksessa. Ja yhteen aikaan palvelustyössäni pyysin Herraa osoittamaan minulle, mitä voisin tehdä siunatakseni ja miellyttääkseni Häntä eniten. Pyhä Henki laittoi kaksi asiaa sydämelleni:

1. Älä huolehdi lihastasi täyttääksesi sen himoja.
2. Kaikkina aikoina anna vuorovaikutuksesi olla arvollista Kristukselle.

Uskon, että suurin osa omistautuneista Jeesusta rakastavista ihmisistä on tunnollisia tässä ensimmäisessä kohdassa. Mutta olemmeko yhtä huolissamme toisestakin? Paavalin mukaan meidän tulee tuomita kaikki, mitä sanomme - kaikki keskustelumme, kanssakäymisemme ja reaktiomme - tällä yksinkertaisella kriteerillä: "Rakentavatko sanani Jumalan huonetta, vai repivätkö ne sitä alas?"

Tämä kysymys asetetaan erityisesti silloin, kun meitä on haavoitettu. Vastaammeko loukkauksiin rakentaen Kristuksen ruumista, vai repimällä sitä alas? Vastaammeko sanoilla, jotka vahvistavat, parantavat ja rohkaisevat - vaiko sanoilla, jotka ajan kuluessa tuhoavat Jumalan huoneen?

Daavid ei saavuttanut heti asemaansa Jumalan sydämen mukaisena miehenä. Ei - hänen täytyi kasvaa siihen. Ja yksi niistä tavoista, joilla hän sen teki, oli rakentaa pahinta vihamiestään. Saul käytti kaikkia mahdollisia keinoja yrittäessään tuhota Daavidin. Kuitenkaan mikään, mitä Saul teki, ei voinut estää Daavidia kunnioittamasta ja arvostamasta häntä.

Saul oli kateellinen Daavidille. Hän valehteli tästä, riisuen hänet maineestaan. Hän yritti saattaa Daavidin huonoon maineeseen lähimpien ystäviensä keskuudessa. Ja hän koetti saada muut kääntymään Daavidia vastaan. Lopulta hän ajoi Daavidin pois Israelista. Ja hän tuhosi ne, jotka yrittivät puolustaa Daavidia. Saul ei yksinkertaisesti antanut Daavidille rauhaa.

Silloin tällöin Saul katui tunnustaen vääryytensä Daavidille. Hän itki kuin lapsi, "Olen niin pahoillani, Daavid - anna minulle anteeksi." Mutta kohta hän seurasi Daavidia vielä suuremmalla vihamielisyydellä.

Uskon, että kaikista kirjoituksissa mainituista henkilöistä Daavid kesti kelvottomampaa ja halveksittavampaa kohtelua, kuin kukaan muu Kristuksen lisäksi. Ja se kaikki tuli mieheltä, joka kerran rakasti Daavidia suuresti - Saulilta. Kuitenkin, jokaisessa käänteessä Daavid vastasi rakastaen ja kunnioittaen Saulia.

Yhdessä hetkessä Saul löi 85 jumalallista pappia Noobin kaupungissa. Ebjatar, yhden surmatun papin poika, pakeni ja etsi suojaa Daavidin kanssa. Kun tämä nuori mies kertoi hirvittävästä verilöylystä, Daavidin palvelijoiden on täytynyt olla järkyttyneitä. He ehkä ajattelivat, "Nyt Daavid voi vallata Saulin leirin ja tappaa hänet hyvästä syystä. Päälliköllämme on laki takanaan. Hänellä on kaikki raamatulliset oikeudet ottaa valtakunta takaisin tältä murhaajalta. Varmasti koko Israel kauhistuu kuullessaan, että Saul on kylmäverisesti surmannut 85 pappia."

Silti, kun Daavid kuuli kertomuksen, hän vain painoi päänsä ja itki. Itse asiassa hän henkilökohtaisesti otti surmien syyn harteilleen. Hän sanoi Ebjatarille, "Minä olen syypää koko sinun isäsi suvun, joka hengen, kuolemaan" (1.Sam. 22:22). Daavid oli täysin syytön - kuitenkin hän halukkaasti kantoi toisen miehen syyllisyyttä. Uskon, että sillä hetkellä Daavid alkoi kasvaa armossa. Se oli jättiläismäinen askel kohti Jumalan sydämen mukaiseksi mieheksi tulemista.

Toisessa tapauksessa Saul ajoi Daavidia takaa yrittäen tappaa hänet. Hän ja hänen miehensä pysähtyivät lepäämään luolaan tietämättä, että Daavid ja hänen joukkonsa piileskelivät syvällä samassa luolassa. Kun Saul ja hänen miehensä nukahtivat, Daavidin sotajoukko alkoi suunnitella, "Tämä se on - sinun voittosi ja kostosi päivä. Jumala on luovuttanut Saulin sinun käsiisi. Tapetaan hänet nyt, kun vielä voimme. Sinä voit olla kuningas ennen kuin päivä on päättynyt."

Mutta Daavid kieltäytyi. Sen sijaan hän leikkasi Saulin vaatteesta kulman ennen pakoa. Hän tahtoi sen todisteeksi osoittamaan myöhemmin Saulille, että hän olisi voinut tappaa tämän. Ja Raamattu sanoo, "Mutta sen jälkeen Daavidin omatunto soimasi häntä siitä, että hän oli leikannut Saulin viitan lievettä" (24:6).

Turvallisen matkan päästä Daavid huusi Saulille tuskissaan. Kun Saul tuli esiin luolasta, Daavid nöyrtyi kuninkaan edessä, kumartuen maahan ja jopa kutsuen häntä "isäksi" (24:11,12). Sitten Daavid selvitti, "Minun käteni ei sinuun satu" (24:13). Hän sanoi, "Sinä voit tehdä minulle, mitä ikinä tahdot, Saul. Sinä voit ajaa minua takaa, vainota minua, jopa yrittää tappaa minut. Mutta minä en ikinä nosta kättäni sinua vastaan. Jos minä tulen kostamaan, Herran täytyy tehdä se."

Myöhemmin, kun Daavid kuuli Saulin kuolemasta, hän ei riemuinnut eikä ilmoittanut, että Jumala oli tehnyt oikeuden. Hän ei koskaan huudahtanut, "Kiitos Jumalalle, minun puolestani on kostettu. Se kääntyi Saulia vastaan." Ei - Daavid repäisi vaatteensa ja itki. "Ja he pitivät valittajaisia ja itkivät ja paastosivat iltaan asti Saulin tähden" (2.Sam. 1:12). "Ja Daavid viritti tämän itkuvirren Saulista... Sinun kaunistuksesi, Israel, on surmattuna kukkuloillasi. Kuinka ovatkaan sankarit kaatuneet!" (1:17,19).

Palaan joskus omien koettelemusteni aikoihin, jolloin työtoverini parjasivat minua niin pahoin, että olin purskahtaa itkuun. Kun tänään luen päiväkirjojani, ajattelen, "Herra, mikä painajainen. Luulin, ettei minun suruni koskaan loppuisi."

Ja tuollaisten aikojen keskellä minä en tavallisesti vastannut armolla ja anteeksiantamuksella, niin kuin Daavid. Sen sijaan vatvoin vertaisilleni tarinoita kärsimyksistäni ja väärästä kohtelusta. Nimesin ihmiset, jotka loukkasivat minua ja kerroin kaikki kurjat asiat, joita he tekivät minulle. Käyttäydyin kuin murjottava lapsi - ja tulin aivan yhtä syylliseksi kuin ne, jotka parjasivat minua.

Minun keskusteluni ei ollut arvollista Kristukselle noina päivinä. Nyt viime vuosina olen etsinyt anteeksiantamusta kaikilta niiltä ihmisiltä, joille olen vastannut armottomuudella. Ja olen yrittänyt olla rauhassa kaikkien kanssa, jotka tunnen.

Paavali luettelee kuusi asiaa, jotka meidän täytyy poistaa elämästämme, kasvaaksemme Kristuksen armossa: "Kaikki katkeruus ja kiivastus ja viha ja huuto ja herjaus [engl. ilkeä puhe], kaikki pahuus [engl. vahingonilo] olkoon kaukana teistä" (Ef. 4:31).

Monet kristityt ajattelevat, että pyhä elämä sisältää uutteran rukouksen, ahkeran Raamatun tutkimisen ja uhrautuvaisen toisten palvelemisen. Todellakin, kaikki nämä asiat voivat osaltansa johtaa pyhyyteen. Kuitenkin me rohkenemme jättää väliin nämä kuusi asiaa Paavalin luettelossa. Apostoli sanoo, että meidän täytyy ehdottomasti kohdata nämä asiat, jos aiomme kasvaa armossa. Sinä voit olla lähetystyöntekijä, antaa elämäsi uhriksi omistamatta mitään, viettäen kaiken aikasi palvellen muita. Mutta jos et ota huomioon sydämen asioita, jotka Paavali mainitsee tässä, sinä murehdutat Pyhää Henkeä. Sinun kasvusi pysähtyy ja vaikka elätkin, sinä päädyt hengellisesti kuolleeksi.

Ensimmäiset kolme asiaa Paavalin luettelossa - katkeruus, kiivastus ja viha - eivät kaipaa selityksiä. Katkeruus kieltäytyy päästämästä irti vanhasta haavasta tai antamasta anteeksi tapahtunutta vääryyttä. Kiivastus on loukkaantumisen linnake yhdistyneenä kostonhaluun. Viha on suuttumusta - joko nopea, räjähdysmäinen purkaus tai hitaasti kasvava suuttumus jotakin kohtaan.

Me olemme puhuneet "ilkeästä puheesta," taikka sanoista, jotka repivät maahan. Joten, katsotaan jäljelle jääviä kahta kohtaa - hälinää ja kaunaa. Mitä Paavali tarkoittaa näillä?

Kun työskentelin tämän sanoman kanssa, pidin tauon ja kävelin makuuhuoneeseemme, jossa vaimoni oli siivoamassa. Huomasin, että valtavan suuri ja raskas pukeutumispöytämme oli siirretty keskelle huonetta. Ilmeisesti Gwen oli siirtänyt sen voidakseen puhdistaa myös sen takaa. Mikään ei saa minua enemmän pois tolaltani, kuin se, että vaimoni yrittää siirtää raskaita huonekaluja ilman minun apuani. Olen aina huolissani siitä, että hän loukkaa itsensä. Läpi koko avioliittomme olen pyytänyt häntä, "Älä ikinä tee tätä yksin. Sano vain minulle, niin minä autan."

Kun näin, mitä hän oli tehnyt, ryöpytin hänelle: "Älytöntä! Olisit voinut loukata itsesi. Miksi et kutsunut minua? Sinä tiedät, mitä minä ajattelen tästä." Siirsin pukeutumispöydän takaisin paikalleen koko ajan mutisten kaikenlaisia typeriä ja ajattelemattomia asioita. "Älä enää koskaan tee tätä uudelleen. Sinä et ole mikään supernainen."

Kun palasin opiskeluni pariin, välittömästi tulin sanaan "hälinä." Pyysin Pyhää Henkeä osoittamaan minulle, mitä se tarkoitti. Hän vastasi nopeasti: "Hälinä on sitä, mitä sinä juuri teit vaimollesi." Hälinä on yhtäkkinen purkaus ei-minkään tähden - tarpeetonta kohinaa, kovaa ääntä ilman syytä. Me aiheutamme hälinän, kun teemme suuren asian jostakin mitättömästä, tai aiheutamme kohtauksen ennemmin kuin yritämme auttaa tai parantaa.

Välittömästi tajusin, mitä olin tehnyt. Menin Gwenin luo ja pahoittelin, "Kulta, anna minulle anteeksi. En tehnyt mitään muuta kuin sain aikaan kovan hälinän."

Viimeinen asia Paavalin luettelossa on vahingonilo. Vahingonilo on halua nähdä jonkun toisen kärsivän. Monille kristityille vahingonilo tarkoittaa sitä, että toivoo Jumalan rankaisevan jotakuta heitä haavoittanutta. Se on paholaismainen henki, ja se on tavallisesti kätkettynä syvälle sydämeen. Itse asiassa useimmat uskovat eivät koskaan lausu ääneen vahingoniloaan. Mutta lopulta se nousee esiin, kun he saavat tietää, että heidän vihamiehensä on lyöty. Heillä saattaa olla vain lyhyt tyytyväisyyden hetki, tai he voivat jopa ilmaista surua loukkaantunutta ihmistä kohtaan - mutta heillä on silti vahingonilon henki.

Kun Paavali sanoo, "Kaikki pahuus olkoon kaukana teistä," hän ei puhu nopeasta kuntoon laittamisesta. Hän kuvaa prosessia - kasvun kysymystä, joka vie aikaa. Silloin tällöin me saatamme epäonnistua yrittäessämme kitkeä näitä pahuuksia itsestämme. Mutta jos me nopeasti teemme parannusta, ja saatamme asiat kuntoon toisen ihmisen kanssa, ajan kuluessa nämä asiat katoavat.

Jeesus tekee sen selväksi: Me emme voi pitäytyä anteeksiantamattomuudessa, vihassa tai vahingonilossa. Jos me emme vapauta elämäämme näistä kuolleista asioista, meidän omia syntejämme ei anneta anteeksi. Silloin meidän vääryytemme kasaantuvat meitä vastaan huolimatta omistautuneisuudestamme ja hyvistä töistämme (Kts. Matt. 6:14,15).

Tutki siis elämääsi huolellisesti. Ja muistuta itseäsi näistä määritteistä: Armoa on Pyhän Hengen valtuutus tulla enemmän Jeesuksen kaltaiseksi. Ja armossa kasvaminen on kasvua Kristuksen kaltaisuudessa Hengen voiman kautta. Kysy lopuksi tätä kysymystä: "Kasvanko minä enemmän Jeesuksen kaltaiseksi luottamalla Pyhän Hengen voimaan?"