KATSOJAT

Jumalan perheenä me kokoonnumme kirkkoihin ylistämään, laulamaan, kuuntelemaan ja antamaan. Jos emme ole varovaisia, päädymme olemaan katsojia, kun on kyse elämisestä niin, kuin Jeesus haluaisi meidän elävän. Usein, kun näemme ihmisiä synnissä, hellimme salaista ajatusta siitä, että he joutuvat kiinni, sen sijaan, että auttaisimme heitä ulos siitä. Kun he sitten joutuvat kiinni, me koemme oikeudenmukaisuutta ajatellen: ”Tiesinhän minä sen. Tuon ihmisen elämä oli aina vähän poissa sijoiltaan.”

Miksi teemme näin? Se johtuu ehkä omasta synnistämme, josta tunnemme syyllisyyttä. Meillä kaikilla on elämässämme jotakin, jonka perusteella toiset voisivat kivittää meidät. On totta, että ne farisealaiset, jotka toivat Jeesuksen eteen aviorikoksesta kiinni otetun naisen, olisivat voineet raahata kenet hyvänsä ihmisjoukosta ja vaatia hänet kivitettäväksi. Nykyään syyttävät ihmiset tekevät niin sosiaalisen median kautta.

Jeesuksen tapa on erilainen. ”Ja kun Jeesus ojensi itsensä eikä nähnyt ketään muuta kuin naisen, sanoi hän hänelle: "Nainen, missä ne ovat, sinun syyttäjäsi? Eikö kukaan ole sinua tuominnut?" Hän vastasi: "Herra, ei kukaan". Niin Jeesus sanoi hänelle: "En minäkään sinua tuomitse; mene, äläkä tästedes enää syntiä tee"(Joh.8:10- 11).

Evankeliumin julistajana rakastan noita sanoja: ”En minäkään.” Jeesus ei tuominnut häntä. Hänen tekemäkseen se oli radikaali teko. Sitä se on myös tänä päivänä, kun Hän sanoo meille jokaiselle, jotka teemme parannusta: ”Paljon on minulla teistä puhuttavaa ja teissä tuomittavaa”(Joh.8:26). Vau! Se kuulostaa loukkaukselta, mutta itse asiassa Jeesuksella oli kokonainen likapyykkilista asioita, joita Hän olisi voinut tuomita heissä. Samanlainen lista Hänellä on tänä päivänä meistäkin. Tuomitseminen sijasta Hän sanoo: ”En minäkään sinua tuomitse”.

Se oli ihmeellinen hetki. Se ilmaisi Jumalan armon takana olevan voimallisen rakkauden. ”Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme”(Room.5:8).