Miten pelastaa perheesi tuholta ja turmiolta

"Olkaa raittiit, valvokaa. Teidän vastustajanne, perkele, käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, etsien, kenen hän saisi niellä." (1. Piet. 5:8). Raamattu kertoo meille hyvin selvästi, että Jeesuksen Kristuksen seurakunta joutuu kokemaan raivoavan paholaisen vihan. Saatana tietää aikansa olevan lyhyt, ja hän yrittää kaikkensa nielaistakseen Jumalan omia. "Voi maata ja merta, sillä perkele on astunut alas teidän luoksenne pitäen suurta vihaa, koska hän tietää, että hänellä on vähän aikaa!" (Joh. Ilm. 12:12).

Mihin paholainen kohdistaa vihansa? Hän kohdistaa iskunsa perheisiin, niin pelastuneisiin kuin muihinkin, ympäri maailmaa. Se karjuu kuin saaliinhimoinen leijona vaanien koteja. Se on päättänyt tuhota avioliittoja, vieraannuttaa lapset vanhemmistaan, asettaa perheenjäsenet toisiaan vastaan. Sen tavoite on yksinkertainen: se haluaa tuoda tuhoa ja turmiota niin moneen kotiin kuin vain pystyy.

Jeesus viittasi tähän demoniseen työhön sanoessaan: "Hän on ollut murhaaja alusta asti" (Joh. 8:44). Todellakin: luemme vihollisen tuhoisasta suunnitelmasta aivan ensimmäistä perhettä kohtaan. Paholainen valtasi Kainin ja vakuutti hänet tappamaan veljensä Aabelin.

Ja tämä sama murhaaja on edelleenkin työssä. Viimeiset pari vuotta todistaa tämän kauheilla tavoilla. Neljä vuotta sitten paholainen sai kynsiinsä kaksi teini-ikäistä poikaa Coloradossa ja ajoi heidät raivoisaan tuhoon. Kun nämä kaksi poikaa ryntäsivät Columbine High School -lukioon helvetilliselle murharetkelle, koko maailma oli järkyttynyt. He ampuivat suoraan erään tytön, kun hän rukoili polvillaan, tytön, jonka he molemmat tunsivat ja jota kunnioittivat. Kuka muu kuin itse saatana voisi ajaa heidät tekemään tuollaista?

Ajattelen tuhoa, jota sekä uhrien että murhaajien perheet joutuivat kokemaan. On ollut itsemurhia, hermoromahduksia, avioeroja, traumatisoituneita sisaruksia. Tuon tapahtuman kauhut vielä kaikuvat uskomattomilla tavoilla. Ja kaikki tapahtumaan osallisten vanhemmat ja ystävät tulevat suremaan koko loppuelämänsä.

Vuotta myöhemmin Kathleen Hagen, Harvard-koulutettu pioneeri ja urologi, hiipi ikääntyneiden, nukkuvien vanhempiensa makuuhuoneeseen Chathamissa, New Jerseyssä ja tukehdutti heidät kuoliaiksi tyynyillä. Hänen isänsä oli 92-, äitinsä 86-vuotias. Sen jälkeen Hagen asui talossa monta päivää, täysin välinpitämättömänä vanhempiensa ruumiista makuuhuoneessa. Kun hänet vangittiin, hän vaikutti sekavalta ja hajallaan olevalta. Mutta hän ei osoittanut minkäänlaista katumusta teostaan. Psykologit olivat kykenemättömiä selittämään, miksi niin korkeasti koulutettu nainen tukehduttaisi vanhempansa ja sitten jatkaisi elämäänsä niin kuin kaikki olisi kuten ennenkin.

Ajattelepa sitä tuhoa mitä ei koskaan mainittu tässä kauheassa rikostarinassa. Perheenjäsenten kipu, lastenlasten sydänten särkyminen - mitä kauheaa tuhoa ja turmiota. Kuka muu kuin saatana olisi voinut ajaa kunnioitetun naisen murhaamaan vanhempansa, ilman mitään selvää syytä?

Muutama vuosi sitten, New York Times -sanomalehdessä oli järkyttävä artikkeli: "Epätoivoiset vanhemmat antavat lapsensa pois." Artikkeli kertoi turhautuneista vanhemmista, jotka tulivat tusinoittain Manhattanin oikeustalon kuudenteen kerrokseen, antaakseen vapaaehtoisesti lapsensa sijaisvanhemmille. Heillä ei yksinkertaisesti ollut enää minkäänlaista hallintaa lapsistaan. Eräs isä ei voinut käsitellä teini-ikäistä poikaansa pojan äidin kuoltua. Toinen isä luovutti tyttärensä, koska hän eli villiä, täysin kontrolloimatonta elämää. Oikeuden virkamiehet, jotka kuulivat tapauksista, olivat hämmentyneitä. Tuomari kysyi tyttärensä tuoneelta äidiltä: "Etkö sinä halua häntä? Etkö haluaisi viedä tyttäresi kotiin?" Äiti väsyneenä pudisti päätään. Nuori tyttö purskahti lohduttomaan itkuun.

Artikkeli selitti kuinka perheet rikkoutuvat kiihtyvään tahtiin. New Yorkin Perheoikeus oli ylikuormittunut tapauksista. Monet lapset sijaiskodeissa ajautuivat pian pahempaan kuntoon. Jotkut päätyivät karkaamaan ja elämään kadulla.

Erityisen shokeeraava oli toinen uutistarina, joka kertoi uudesta huumeenkäyttäjätyypistä. Otsikossa luki: "Lapset käyttävät huumeita kotona yhdessä vanhempiensa kanssa." Ilmeisestikin 30% nykyisistä huumeenkäyttäjistä on jäänyt koukkuun kotona vanhempiensa toimesta, jotka tutustuttivat heidät huumeisiin. Miten ihmeessä tuollaista voi tapahtua?

Nämä vanhemmat olivat teini-ikäisinä käyttäneet huumeita. Myöhemmin, kun heidän lapsensa tulivat teini-ikäisiksi, vanhemmat ajattelivat: "Me käytimme huumeita, mutta me selvisimme. Ja meillä on kaikki hyvin nyt. On parempi, että lapsemme kokeilevat huumeita kotona kuin kadulla. Ja on parempi, että he oppivat käsittelemään huumeita meiltä kuin kokemattomilta kavereiltaan." Niinpä he opettivat lapsensa polttamaan marihuanaa, sniffaamaan kokaiinia ja piikittämään. Tällä tavalla, he järkeilivät, he voivat kontrolloida lastensa huumeiden käyttöä.

Mutta sitten maksun päivä saapui. Heidän lapsensa jäivät koukkuun, ja heidän elämänsä oli riistäytynyt hallinnasta. Monet ovat lähteneet kotoa ja elävät kadulla. He ovat vihaisia vanhemmilleen, pettyneitä heidän kauheista neuvoistaan. Ja he ovat masentuneita, ilman minkäänlaista tulevaisuutta yhteiskunnassa. Nyt vanhemmat ovat murtuneita, itsesyytösten vallassa, itkien kyyneleitä, jotka tulevat aivan liian myöhään. Kysynkin, miten kukaan vanhempi voisi koskaan tehdä niin typerän valinnan? He toivat tuhon omalle perheelleen. Kuka muu kuin saatana olisi voinut sokeuttaa heidän silmänsä?

Perheitä nykyään kiusaavat tragediat ovat yksinkertaisesti uskomattomia. Ja mainitsemani esimerkit ovat vain Amerikassa tapahtuneita. Joka puolella maailmaa raivoava vihollinen tekee pahaa. Ja se ei lopeta kunnes on niellyt jokaisen tiellään olevan perheen.

Monet uskovat perheet ovat kaaoksen, surun ja kivun vallassa. Ja demoninen tuho on tullut monin tavoin: avioerojen, kapinoivien lasten, kaikenlaisten addiktioiden kautta. Silti lopputolos on aina sama: kerran onnellinen perhe on revitty palasiksi ja nielty.

Olen nähnyt tämän kaiken ensi kädessä yli neljänkymmenen vuoden ajan, kun narkootikot ja alkoholistit ovat tulleet seurakuntamme huumekeskuksiin maatiloille hakemaan apua. Oli ilo nähdä näiden murtuneiden miesten ja naisten tulevan iloisesti uskoon ja vapautuvan kahleistaan. Jeesus yliluonnollisesti muutti heidät ja loi heistä uudet.

Yksi varmimmista kääntymisen merkeistä oli, kun nuori mies tai nainen alkoi katsoa elämäänsä taaksepäin ja tajuta mitä kaikkea paholainen on heiltä varastanut. He itkivät puristaen kulunutta valokuvaa entisestä aviopuolisosta, lapsesta tai vanhemmasta. Huumeenkäyttäjinä he eivät olleet välittäneet perheensä kadottamisesta. Heidän ainoat ajatuksensa olivat alkoholi ja huumeet. Mutta nyt he itkivät katkeria kyyneleitä kadottamansa takia. He osoittivat valokuvaa ja sanoivat: "Pastori Dave, tämä on vaimoni. Hän rakasti minua, ja minä rakastin häntä. Ja tämä on pieni poikani. Mutta en tiedä missä he ovat nyt. Katso mitä minä olen menettänyt"

Se oli traagista, musertavaa. Siinä hetkessä tajuaa saatanan tuhoavan voiman niissä perheissä. Suurin tragedia ei todellakaan ollut narkootikon tuhoutunut vartalo, riutunut ulkonäkö tai tyhjä katse; se oli kaikki se, mitä heiltä oli varastettu: aviopuoliso, lapsi, tulevaisuus. Vielä pahempaa oli varastettu addiktien lapsilta: mahdollisuus kasvaa ja varttua Jumalan tuntevassa kodissa, tuntea Jeesuksen rakkaus, olla rakastettu, hoidettu ja opetettu, miten elää elämänsä Jumalalle.

Onneksi monet näistä entisistä addikteista on saanut vastaanottaa Jumalan siunauksen eheytyneitten perheitten kautta. Tai joissakin tapauksissa he ovat löytäneet uuden perheen palveluyhteisössään. Mutta silti suren heidän kanssaan kaikkea heidän kokemaansa tuhoa.

Nyt palaan takaisin viestini otsikkoon: "Miten pelastaa perheesi tuholta ja turmiolta." Seuraavaksi kerron mitä Pyhä Henki on minulle tästä aiheesta opettanut.

Elämässämme tulee aika jolloin jotkut tilanteet käyvät yli inhimillisen toivon. Ei ole hyvää neuvoa, ei lääkäriä tai lääkettä, tai mitään muutakaan mikä voisi auttaa. Tilanteesta on tullut mahdoton. Ja se tarvitsee ihmeen, tai muuten se päättyy tuhoon.

Sellaisissa tilanteissa ainut jäljellä oleva toivo on, että joku löytää Jeesuksen. Jonkun täytyy saada Hänet kuulemaan, huomioimaan tilanne. Ei ole väliä kuka se on perheestä, isä, äiti vaiko lapsi. Tämän yhden henkilön täytyy ottaa vastuu Jeesuksen löytämisestä. Ja hänen täytyy päättää, "Minä en lähde minnekään ennen kuin kuulen Herralta. Hänen täytyy sanoa minulle, ?Se on täytetty. Nyt voit mennä.?

Johanneksen evankeliumista löydämme juuri tällaisen perheen kriisissä: "Ja Kapernaumissa oli eräs kuninkaan virkamies, jonka poika sairasti" (Joh. 4:46). Tämä oli huomattavassa asemassa oleva perhe, kenties jopa ruhtinaallinen. Kuoleman henki leijui kodin yllä, kun vanhemmat hoitivat kuolevaa poikaansa. Perheessä saattoi olla myös muita jäseniä, ehkäpä setiä ja tätejä, isovanhempia tai muita lapsia. Ja meille kerrotaan, että kaikki perhessä olivat uskovia, palvelijat mukaan lukien. "Ja hän (isä) uskoi, hän ja koko hänen huonekuntansa" (4:53).

Joku siinä vaikeuksia kokevassa perheessä tiesi kuka Jeesus oli ja oli kuullut Hänen ihmeitä tekevästä voimastaan. Ja jollakin tavalla viesti tuli perheeseen, että Kristus oli Kaanassa, noin 25 mailin päässä. Epätoivon vallassa isä otti asiakseen tavoittaa Hänet. Raamattu kertoo: "Kun hän kuuli Jeesuksen tulleen Juudeasta Galileaan, meni hän hänen luoksensa" (4:47).

Vuosien saatossa tusinoittain äitejä seurakunnassamme on tullut luokseni itkien perheittensä puolesta. Ehkä aviomies oli hylännyt perheen, poika oli vankilassa tai tytär myi itseään kadulla voidakseen ostaa huumeita. Usein perheen äiti on viimeinen toivo siitä, että perhe pääsisi Jeesuksen luo. Hän siis ottaa esirukousvastuun. Ja hän on päättänyt rukoilla, kunnes Herra vapauttaa. Hän pyytää muita rukoilemaan kanssaan sanoen: "Viimeinen toivon pilkahdus on jo hävinnyt. Me tarvitsemme ihmeen."

Aatelismiehellä Johanneksen evankeliumissa luvussa 4 oli tälläinen luja päätös. Hän myös tavoitti Jeesuksen. Raamattu sanoo, että "hän pyysi häntä tulemaan ja parantamaan hänen poikansa, sillä tämä oli kuolemaisillaan" (4:47). Mikä mahtava kuvaus esirukouksesta. Tämä mies laittoi kaikki asiat sivuun saadakseen Herralta sanan.

Silti Kristus vastasi hänelle: "Ellette näe merkkejä ja ihmeitä, te ette usko" (4:48). Mitä Jeesus tarkoitti noin sanoessaan? Hän kertoi aatelismiehelle, ettei ihmeellinen vapautus ollut hänen tärkein tarpeensa. Sen sijaan asia numero yksi oli miehen usko. Ajattelepa: Kristus olisi voinut tulla heidän kotiinsa, laittaa kätensä kuolevan pojan päälle ja parantaa hänet. Silti kaikki mitä tämä perhe olisi oppinut tietämään Jeesuksesta olisi ollut se, että Hän tekee ihmeitä.

Kristus halusi enemmän tälle miehelle ja hänen perheelleen. Hän halusi heidän uskovan, että Hän oli Jumala lihallisessa muodossa. Siksi Hän sanoi aatelismiehelle itse asiassa näin: "Uskotko, että pyydät apua tähän tarpeeseen Jumalalta? Uskotko, että minä olen Kristus, maailman pelastaja?" Aatelismies vastasi: "Herra, tule, ennenkuin minun lapseni kuolee" (4:49). Tässä vaiheessa Jeesuksen oli täytynyt nähdä miehen usko. Aivan kuin Jeesus olisi sanonut: "Hän uskoo, että minä olen Jumala lihallisessa muodossa" - koska seuraavaksi luemme: "Jeesus sanoi hänelle: 'Mene, sinun poikasi elää'" (4:50).

Valitettavasti monet uskovat menevät tiehensä ennenkuin he ovat kuulleet sanaakaan Jeesukselta. Mutta tämä mies meni pois uskossa. Mikä on erona? Hän oli vastaanottanut sanan Herralta. Hän etsi Jumalaa ja odotti Häntä uskossa. Hän ei olisi lähtenyt, ennenkuin olisi saanut kuulla elämän lupauksen. "Ja mies uskoi sanan, jonka Jeesus sanoi hänelle ja meni" (4:50).

Jeesuksen Kristuksen seurakunnan kuuluu välittää sielujen pelastuksesta. Ja useimmat kristityt ovatkin uskollisia tässä tehtävässä. Me rukoilemme pelastumattomien maitten, herätyksen alkamiseksi kaupungeissamme, Jumalaa tuntemattomien naapuriemme puolesta. Kiitän Jumalaa siitä, että uskovat tekevät tätä hyvin tärkeää työtä.

Silti haluan kysyä sinulta: kuka rukoilee uskollisesti pelastumattoman isäsi, äitisi, sisaresi, veljesi, serkkusi, isovanhempasi puolesta? Rukoileminen läheistemme puolesta täytyisi olla yhden tärkeimmistä asioista elämässämme. Sillä onhan totta, että sellaisten rukousten vastuu on heillä, jotka ovat kyllin lähellä Herraa pyytääkseen asioita ja joita Herran korva kuuntelee. Jos se henkilö et ole sinä, niin kuka sitten? Kuka rukoilee palavalla innolla perheesi pelastuksen puolesta, ellet sinä?

Ehkä sanot itsellesi: "Olen todistanut perheelleni vuosikaudet. Olen uskollisesti elänyt todistukseni mukaisesti heidän edessään. He tietävät mihin uskon. Nyt minun täytyy vain luottaa ja antaa heidät Jeesukselle." On totta, että meidän täytyy jättää pelastumattomat läheisemme Pyhän Hengen saattamaan synnintuntoon. Mutta Pyhään Henkeen luottaminen ei tarkoita sitä, että hylkäämme tärkeän rukouksen perheemme puolesta. Jos lopetamme esirukouksen heidän puolestaan, on sama kuin sanoisimme: "Tämä on toivotonta."

Luottaminen Herraan tarkoittaa juuri tekemistä päinvastoin. Jos me todellakin uskomme heidän pelastumiseensa, meidän tulee huutaa Jumalan puoleen aatelismiehen tavoin: "Jeesus, tule nyt. Toimi pian, ennen kuin rakkaani on iäti kadotettu." Ainoastaan agressiivinen, harras rukoileminen voi taistella Saatanan tuhoavia hyökkäyksiä perhettämme kohtaan. Laimeat rukoukset eivät kaada hänen linnoituksiaan. Meidän täytyy ravistaa itsemme irti omista huolistamme ja todella keskittyä vakavasti rukoukseen. Ja meidän täytyy pysyä Jeesusta lähellä kunnes Hän antaa meille sanansa.

Kun Kristus oli Tyyron ja Sidonin rannikolla, "katso, kanaanilainen vaimo tuli niiltä seuduilta ja huusi sanoen:?Herra, Daavidin poika, armahda minua. Riivaaja vaivaa kauheasti minun tytärtäni.?" (Matt. 15:22) Saatana oli muuttanut tämän naisen kotiin ja saanut valtaansa hänen tyttärensä. Sana "kauheasti" ("grievously") tässä tulee juurisanasta, joka tarkoittaa turmeltunutta. Lyhyesti sanottuna tyttö oli halpamainen, paha, Saatanan ohjauksessa.

Tämä nainen ei ollut huono äiti. Vaikka hän ei ollut juutalainen, hän silti uskoi. Hänhän kutsui Jeesusta sanoin "Herra, Daavidin poika". Hän siis tarkoitti, "Sinä olet Pelastaja, Jumalan Messias." Tässä kysymys nousee esiin: miten Saatana voi saada kynsiinsä uskovan vanhemman lapsen? Miten hän voi vallata lapsia jotka asuvat uskovassa kodissa?

Ehkäpä sinä olet kristitty vanhempi. Sinä olet kasvattanut lapsesi seurakunnan piirissä ja olet tehnyt parhaasi näyttääksesi oikean tien. Mutta nyt, vuosien pyhäkoulussa käyntien jälkeen ja Herran voideltujen saarnojen kuulemisen jälkeen seurakunnassa, lapsesi on muuttunut kylmäksi ja välinpitämättömäksi Jumalan suhteen. Hän ei voisi enää vähemmän välittää Jeesuksen seuraamisesta. Ja sinä ihmettelet: "Herra, miten tämä on voinut tapahtua?" Vuosien saatossa olen nähnyt tämän tapahtuneen monesti pastorien lapsille.

Monet näistä nuorista tulivat meidän Teen Challenge huumekeskukseen kaikenlaisten huumeiden käyttämisen jälkeen. He kasvoivat uskovassa perheessä, mutta jotenkin he pilaantuivat. Demoniset vallat alkoivat vallata heidän elämäänsä. Ja he tulivat riippuvaisiksi huumeista, alkoholista, pornografiasta ja prostituutiosta.

Lukiessasi tätä saatat huokaista helpotuksesta ja ajatella: "Herran kiitos, tuo ei ole minun poikani tai tyttäreni. Minulla on hyvät lapset. Olen ollut varovainen ja kasvattanut heidät Jumalan pelkoon ja tietoon. He tietävät oikean tien. He eivät saata olla palavia uskossaan Jeesukseen, mutta he eivät ainakaan käytä huumeita."

Nämä vanhemmat ovat ihan oikeassa ollessaan kiitollisia. Mutta he eivät ikinä pelkää lastensa olevan penseitä Jeesusta kohtaan. Herra on itse sanonut, että penseys on yhtä kauhea tila kuin olla demonien sortama. Kun Kristus varoitti: "...olen minä oksentava sinut suustani ulos", hän ei puhunut huumeenkäyttäjistä. Hän puhui penseille uskoville seurakunnassa (Joh. Ilm 2-3). Jeesus tietää, että penseä henki voi tuudittaa uskovan suoraan helvetistä tuleviin demonisiin kiusauksiin.

Lapsesi saattavat olla ystävällisiä, kohteliaita, hyvin käyttäytyviä. He saattavat pysyä hyvin erossa vääränlaisesta seurasta, kunnioittaa vanhempia ihmisiä ja olla moraalisesti suoraselkäisiä. Mutta jos he eivät rakasta Jeesusta koko sydämellään - jos he vain ajelehtivat eteenpäin hengellisesti - he ovat vaarassa. Sillä jokainen lapsi, joka kasvaa uskovassa kodissa on jo sen takia ensisijainen kohde Saatanalle. Paholainen jahtaa niitä perheitä, jotka ovat palavimpia rakkaudessaan Jeesukseen. Mutta nyt lapsesi penseys on tehnyt vihollisen työn helpommaksi. Hän iloitsee siitä kuinka helppoa on napata poikasi tai tyttäresi synnin pauloihin.

Jopa uskollisimmat kristityt - pastorit mukaan lukien - voivat olla sokeita ansalle, jonka Saatana on viittänyt hengellisesti passiivisille lapsille. Vihollinen on jatkuvasti valmis tukahduttamaan heidän pienimmänkin hengellisen elämän kipinän. Kehotan sinua vahvasti kristitty isä ja äiti: älä anna paholaisen päästä lapseesi kiinni. Käy polvillesi päivittäin, ja ympäröi lapsesi esirukouksella. Jumala on antanut sinulle voiman ravistaa heidät penseydestään.

Kun minun lapseni olivat teini-ikäisiä, luulin että voisin yksinkertaisesti rakastaa heidät Jumalan valtakuntaan. Sanoin itselleni: "Minä olen aina lasteni tavoitettavissa. Olen heille kaveri. Minun täytyy vain olla heille läsnä ja valmiina kuuntelemaan heidän tarpeensa."

Sitten eräänä päivänä vanhin poikani Gary tuli kotiin koulusta itkien. Hän meni suoraan omaan huoneeseensa ja heittäytyi sängylleen. Kun kysyin mikä oli hätänä, hän vastasi: "Isä, en usko, että Jumala on olemassa. Se on vain myytti."

Tajusin silloin, että kaikki maailman rakkauskaan ei voisi ratkaista tällaista demonista hyökkäystä. Pelkkä kommunikointi poikani kanssa ei tulisi hoitamaan tätä ongelmaa. En voinut vain sanoa itselleni: "Tämä on vain joku vaihe. Gary kyllä pääsee tästä yli. Hän on hyvä poika. Ja hän tietää että rakastan häntä."

Ei, minun täytyi hallita edessäni oleva tilanne: Saatana yritti ryöstää poikani aidon, palavan uskon. Olin nähnyt Garyn antaneen elämänsä Jeesukselle viiden vuoden ikäisenä ja tiesin, että hänen uskonsa oli arvokas. Nyt vihollinen halusi tuon uskon. Ja se yritti käyttää epäilyä ja epäuskoa tuhotakseen sen. Saatana todella tähtäsi perheemme hermokeskukseen: luottamukseemme Jeesukseen.

Tiesin minulla olevan vain yhden vaihtoehdon. Menin rukouskammiooni. Ja päätin lujasti: "Saatana, sinä et tule saamaan poikaani." Siitä päivästä eteenpäin huusin Jumalan puoleen Garyn puolesta. Minä anelin: "Herra, suojele poikani pahalta."

Garyn lopullinen muutos ei tapahtunut yhdessä yössä, ei viikossa, ei edes kuukaudessa. Hän silti taisteli epätietoisuuden kanssa. Mutta tuli aika, jolloin Garyn luottamus Jeesukseen oli eheytynyt. Ja jos olet lukenut saarnojani jonkun aikaa, tiedät, että Gary on palvellut täysiaikaisesti seurakunnassamme teini-ikäisestä lähtien. Hän on rakastanut Jeesusta uskollisesti. Ja viimeisen vuoden aikana minulla on ollut kunnia saarnata hänen vierellään muiden pastorien kokouksissa.

Muilla kolmella lapsellani on kullakin ollut oma erikoislaatuinen uskon koetuksensa. Mutta aivan kuten Garyn kohdalla, Herra on ollut uskollinen myös Debbien, Bonnien ja Gregin koetuksen läpikäymisessä. Kuten veljensä, he myös kasvoivat uskollisiksi Jeesuksen seuraajiksi ja palvelijoiksi. Silti esirukoukseni perheeni puolesta ei koskaan ole loppunut. Nyt vaimoni Gwen ja minä olemme yhdessä aikuisten lastemme kanssa alkaneet rukoilla kymmenen lastenlastemme puolesta.

Nainen jolla oli kiusaantunut tytär jatkoi sinnikkäästi Jeesuksen etsimistä. Lopultakin opetuslapset kehottivat opettajaansa: "Herra, lähetä hänet pois. Hän ei lakkaa vaivaamasta meitä." Huomaa Jeesuksen vastaus naisen aneluun: "Mutta hän ei vastannut hänelle sanaakaan" (Matt. 15:23). Ilmeisestikin Kristus jätti koko tilanteen huomioimatta. Miksi hän tekisi niin? Tiedämme, että Herra kuulee jokaisen vilpittömän etsijän pyynnöt.

Tosiasia on, että Jeesus tiesi, että tämä kertomus tultaisiin kertomaan jokaiselle tulevalle sukupolvelle. Hän halusi paljastaa totuuden jokaiselle tämän kertomuksen lukijalle. Siksi hän koetteli tämän naisen uskon lujuutta. Kun hän lopultakin puhui naiselle, Hän sanoi: "Minua ei ole lähetetty muitten kuin Israelin huoneen kadonneitten lammasten tykö." (15:24). Kristus sanoi siis lyhyesti: "Minä tulin juutalaisten pelastukseksi. Miksi minun pitäisi tuhlata heidän ilosanomaansa pakanoille?"

Tuo lausahdus olisi kyllä jo lähettänyt suurimman osan meistä matkoihimme. Mutta nainen ei liikahtanutkaan. Hänen tyttärensä tila oli hänelle kuoleman ja elämän kysymys. Ja hän ei jättäisi Jeesusta rauhaan kunnes saisi mitä tarvitsi.

Kysynkin sinulta, kuinka usein sinä lopetat rukoilemisen ja luovutat? Kuinka monta kertaa olet väsynyt ja järkeillyt itsellesi, "Minä olen etsinyt Herraa. Olen rukoillut ja pyytänyt. En vaan saanut minkäänlaista tulosta"? No, oliko se elämän ja kuoleman kysymys sinulle? Etsitkö todellakin Herraa kaikesta sydämestäsi, sielustasi, mielestäsi ja voimastasi, tietäen ettei muuta avun lähdettä ollut?

Ajattele miten tuo nainen vastasi. Hän ei vastannut valittaen tai syyttäen samomalla: "Miksi sinä eväät minulta haluamani, Jeesus?" Ei, Raamattu sanoo juuri päinvastaista: "Mutta vaimo tuli ja kumarsi häntä ja sanoi: 'Herra, auta minua'" (15:25).

Se, mitä tapahtuu seuraavaksi, on vaikeaa lukea. Taas kerran Jeesus torjui naisen. Tällä kertaa Hänen vastauksensa oli vieläkin töykeämpi. Hän sanoi: "Ei ole soveliasta ottaa lasten leipää ja heittää penikoille" (15:26).

On tärkeä ymmärtää, että Jeesuksen ajan juutalaiset eivät pitäneet pakanoita yhtään arvokkaampina kuin koiria Jumalan silmissä. Tietenkään Jeesus ei hyväksynyt tätä: Hän ei puhuisi halventavasti kenestäkään kaiken luoneen Jumalan lapsesta. Mutta Hän tiesi, että tämä nainen myös tiesi juutalaisten asenteen pakanoita kohtaan. Ja vielä kerran, Hän koetteli naista.

Nyt vaimo vastasi hänelle: "Niin, Herra, mutta syöväthän penikatkin niiltä muruja, jotka heidän herrainsa pöydältä putoavat". (15:27). Mikä uskomaton vastaus. Tämä päättäväinen nainen ei aikonut luovuttaa. Ja Herra oli mielissään siitä. Jeesus sanoi hänelle: "Oi vaimo, suuri on sinun uskosi, tapahtukoon sinulle, niinkuin tahdot." Ja hänen tyttärensä oli siitä hetkestä terve. (15:28).

Rakas ystävä, meidän ei tule tyytyä muruihin. Meille on luvattu kaikki tarvitsemamme armo kriiseihimme. Ja tähän sisältyy jokainen perhettämme koskeva kriisi, oli perhe sitten uskova tai ei. Meidät on kutsuttu tulemaan rohkeasti Kristuksen armoistuimen eteen luottavaisina. Ja meidän tulee tuoda Hänen eteensä jokainen tarpeemme, oli se sitten ei-uskova vanhempi tai kapinoiva lapsi. Emme ehkä tule näkemään jokaisen rakkaamme tulevan Herran luo tai tekevän elämässään täyskäännöksen, mutta me voimme asettaa suuria esteitä heidän ympärilleen pysähdyttääksemme heidän kilpajuoksunsa helvettiin. Me voimme rukoilla, että he tulisivat synnintuntoon, rukoilla suojelevaa muuria heidän ympärilleen. Me voimme myös rukoilla, että heidän elämäänsä tulisi ihmisiä, jotka todistaisivat heille.

Silti yhdestä asiasta olen varma: nämä asiat eivät ikinä toteudu mikäli jätämme ne vain kohtalon varaan. Voimme vakuutella itsellemme: "Minun täytyy vaan jättää tämä asia uskon varaan." Mutta se on väärä alibi. Ainut mitä se tekee on, että se estää meidät hikoilemasta hengellisesti ja todella rukoilemasta vahvasti rakkaitteme sielujen puolesta.

Kehotankin sinua: tee tästä rukouksesi: "Herra, jos yksi minun omistani on hukassa, sellaista ei saa tapahtua siksi, etten rukoillut. Eikä siksi, että pidin Henkesi työtä hänen elämässään itsestään selvyytenä. Eikä siksi, etten olisi itkenyt heidän puolestaan. Mitä se sitten vaatiikiin, aion taistella rukouksin heidän puolestaan, kunnes hän palaa kotiin, ollakseen sinun kanssasi."