OPPIA RUKOILEMAAN

Rukousta ei voi oppia vain seminaareissa ja periaatteessa. Sen täytyy syntyä tarpeen ympäristöstä. Jos sanon: ”Minun pitäisi rukoilla”, menetän piankin motivaationi ja lopetan, koska liha on liian vahva. Minut täytyy ajaa rukoilemaan.

Liian monet kristityt elävät kieltäytymisen asenteella. ”Toivon, että lapseni tulee uskoon jonakin päivänä.” Jotkut vanhemmat ovat itse asiassa lannistuneet: ”En usko, että voi tehdä mitään. Bobby ei kasvanut oikealla tavalla, mutta me yritimme parhaamme: Me annoimme hänet Herralle, kun hän oli vauva. Ehkä jonakin päivänä”.

Mitä enemmän rukoilemme, sitä enemmän koemme tarvitsemamme sitä. Mitä enemmän tunnemme tarpeemme rukoilla, sitä enemmän haluamme rukoilla.

Rukous on kristityn elämän lähde, elämäntapa. Muutoin on, kuin pitäisit vauvaa sylissäsi ja pukisit hänet somasti, mutta hän ei hengittäisi. Unohda sievät vaatteet ja palauta lapsen elintoiminnot. Ei ole mitään hyötyä puhua tajuttomalle ihmiselle. Siksi juuri vahva opetuksen korostus tuottaa niin rajallisia tuloksia. Opetus on hyvä asia vain siellä, jossa on elämää kanavoitavaksi. Jos kuulijat ovat hengellisessä koomassa, se, mitä kerromme heille, saattaa olla hienoa ja oikeaoppista, mutta hengellistä elämää ei valitettavasi voi opettaa.

Pastorit ja seurakunnat täytyy saada niin kokemaan olonsa epämukavaksi, että he sanovat: ”Me emme ole Uuden Testamentin uskovia, jollei meillä ole rukouselämää”. Tämän tunnistaminen nipistelee meitä vähän, mutta miten muutoin saisimme aikaan läpimurron Jumalalle?

Jos todella ajattelemme, mitä Ap.t.2:42 sanoo: ”Ja he pysyivät apostolien opetuksessa ja keskinäisessä yhteydessä ja leivän murtamisessa ja rukouksissa”, voimme nähdä, että rukous on lähes todiste normaalista seurakunnasta. Herran nimen avuksi huutaminen on listan neljäs tärkeä kohta. Jos minun seurakuntani ei rukoile, meidän ei pitäisi kerskua oikeaoppisuudesta tai siitä, kuinka paljon jumalanpalvelukseen osallistutaan.

Itse asiassa Carol ja minä, olemme sanoneet toisillemme enemmän kuin kerran, että jos murtuneisuuden henki ja Jumalan avuksi huutaminen laimenee Brooklyn Tabernacle’ssa, tiedämme olevamme vaikeuksissa, vaikka meillä olisi kymmenen tuhatta osallistujaa.

Jim Cymbala aloitti Brooklyn Tabernacle’ssa alle kahdenkymmenen seurakuntalaisen kanssa pienessä, surkeassa rakennuksessa kaupungin vaikeassa osassa. Koska hän oli paljasjalkainen brooklynilainen, hänestä on tullut sekä David että Gary Wilkersonin pitkäaikainen ystävä. Hän puhuu usein Expect Churchin johtajakonferensseissa, joita World Challenge tukee ympäri maailmaa.