Epäusko pahoittaa Jumalan sydäntä enemmän kuin mikään muu synti. Me uskovat rukoilemme lihan syntejä vastaan, mutta Jumala on kiinnostunut sydämen synneistä: että epäilemme hänen Sanaansa tai kyseenalaistamme hänen uskollisuutensa. Todelliset elämän ja kuoleman asiat ovat enemmän sitä, kuinka miten suhtaudumme tekemisiimme.
”Pääset peljästymästä äkkikauhistuksia ja turmiota, joka jumalattomat yllättää. Sillä sinä saat luottaa Herraan, hän varjelee sinun jalkasi joutumasta kiinni”(San.3:25 -26).
Monet ihmiset kyselevät tänä päivänä asioita, joihin ei ole varmoja vastauksia. Tuleeko pian lama? Kohtaammeko pian suuren talouskriisin, josta pastorit ja ekonomistit ovat varoittaneet?
Jumala antoi Moosekselle pelottavan ohjeen: ”Lähde täältä ja vaella, sinä ja kansa, jonka olet johdattanut Egyptin maasta, siihen maahan, jonka minä olen vannoen luvannut Aabrahamille, Iisakille ja Jaakobille, sanoen: 'Sinun jälkeläisillesi minä annan sen'. Ja minä lähetän enkelin sinun edelläsi ja karkotan pois kanaanilaiset, amorilaiset, heettiläiset, perissiläiset, hivviläiset ja jebusilaiset, että tulisit siihen maahan, joka vuotaa maitoa ja mettä. Sillä minä en itse vaella sinun kanssasi, koska olet niskurikansa, etten minä sinua tiellä hukuttaisi"(2 Moos.33:1-3).
Profeetta Daniel näki viimeisten päivien seurakunnan, joka omisti viisauden ja ymmärryksen Jumalan asioihin. Se olisi puhdistettu, koeteltu jäännös, joka ymmärtäisi hänen sanansa. ”Monet puhdistetaan, kirkastetaan ja koetellaan, mutta jumalattomat pysyvät jumalattomina, eikä yksikään jumalaton ymmärrä tätä, mutta taidolliset ymmärtävät”(Dan.12:19).
“Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta - se on Jumalan lahja - ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi”(Ef.2:8-9).
Elämämme Kristuksessa alkaa armosta, jatkuu armosta ja päättyykin armosta. Kun tajuamme tämän, elämäämme alkaa leimata kahleen sijaan vapaus, huolen sijaan ilo ja pelon sijaan riemu. Kun vietämme aikaa Jumalan läsnäolossa, se tuntuu kuin iloiselta lahjalta. Siitä ymmärrämme, että emme ole enää palvelijoita vaan Jeesuksen ystäviä.
Kun katselemme kuningas Daavidin vaellusta, huomaamme, että se alkoi vahvana. Pyhä Henki tuli hänen yllensä ja antoi hänelle rohkeuden voittaa leijonan ja karhun ja lopulta filistealaisen jättiläisen. Näytti siltä, että ei olisi mitään rajaa sille, mitä Jumala tekisi hänen elämänsä kautta. kunnes tuli hetki, jolloin Jumala oli vaiti. Yhtäkkiä Jumala ei puhunutkaan hänelle, niin kuin hän oli tottunut. Silloin Daavid alkoi menettää luottamustansa Jumalan aiempiin sanoihin, jotka johtivat hänen elämäänsä. Niinpä hän alkoi luottaa omaan viisauteensa ja ratkaista ongelmansa omalla voimallaan.
Rukouksessa on uskon kasvun salaisuus, mutta jos menemme valtaistuimen eteen ainoastaan omien asioidemme ja tarpeidemme tähden, olemme itsekkäitä. Raamattu osoittaa meille, ettemme voi laiminlyödä rukousta niiden puolesta, jotka ovat ympärillämme ja antaa esimerkin ”esirukouksesta” (ks. 2 Kor.1:11).
Jokainen pappi, saarnaaja ja evankelista tarvitsee esirukoilijoita, jotka tahtovat rukoilla näiden työntekijöiden puolesta jatkuvasti. Vakuutan teille: itse olen vuosien varrella saanut kokea, että minua on kannettu uskollisten palvelijoiden rukouksin.
Raamattu sanoo, että Pietarin jouduttua vankilaan ”seurakunta rukoili lakkaamatta Jumalaa hänen edestänsä”(Ap.t.12:5). Jumala vapautti Pietarin ihmeen kautta noiden esirukousten tähden.
Muutamat Raamatunopettajat väittävät meidän vaeltavan epäuskossa, jos pyydämme Jumalalta samaa asiaa kerran toisensa jälkeen. Se on harhaoppia! Jumala käskee meidän anoa, etsiä, kolkuttaa – huutaa tosissaan ja rehellisesti avukseen Herraa (ks. Matt.7:7-8). Aivan alusta asti todelliset jumalanpalvelijat ovat kääntäneet Jumalan lupaukset rukouksiksi:
Psalmeissa Daavid korottaa Jumalan suuruutta ja siunaa niitä, jotka luottavat häneen.
”Kuinka suuri on sinun hyvyytesi, jonka talletat pelkääväisillesi ja jota osoitat sinuun turvaaville ihmislasten edessä! Sinä peität heidät kasvojesi suojaan ihmisten salavehkeiltä; sinä kätket heidät turvaan kielten riidalta”(Ps.31:19 – 20).