Vanha Testamentti on täynnä kertomuksia ihanista siunauksista niille, jotka vaelsivat Jumalan läsnäolossa.
Jumalan läsnäolo oli niin ilmeinen Aabrahamin elämässä, että jopa pakanat hänen ympärillään huomasivat eron hänen ja oman elämänsä välillä: ”Siihen aikaan puhui Abimelek … Aabrahamille sanoen: ’Jumala on sinun kanssasi kaikessa, mitä teet’ ”(1 Moos.21:22). Tämä pakanakuningas sanoi siis: ”Sinussa on jotakin erilaista, Aabraham. Jumala on sinun kanssasi, minne menetkin”.
”Mutta me kaikki, jotka peittämättömin kasvoin katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kuvan kaltaisiksi kirkkaudesta kirkkauteen, niin kuin muuttaa Herra, joka on Henki”(2 Kor.3:18).
Jos Jeesus Kristus on sinun Herrasi, Hän on käskenyt laupeutensa valon loistaa sieluusi!
”Sillä tämä hetkisen kestävä ja kevyt ahdistuksemme tuottaa meille iankaikkisen ja määrättömän kirkkauden, ylenpalttisesti, meille, jotka emme katso näkyväisiä, vaan näkymättömiä; sillä näkyväiset ovat ajallisia, mutta näkymättömät iankaikkisia”(2 Kor.4:17- 18).
Paavali sanoo meille: nosta katseesi vaikeuksistasi. Älä kiinnitä sitä asioihin, jotka tulevat maan päälle, koska ne kaikki katoavat! Ongelmasi eivät merkitse mitään iankaikkisen kirkkauden valossa, joka odottaa Jumalan kansaa. Kun olet hetken paratiisissa Hänen kanssaan, et muista siitä mitään!”.
Me kristityt ponnistelemme kovasti löytääksemme Jumalan tahdon elämäämme. Kun sitten luulemme löytäneemme sen, teemme kovasti työtä, jotta se toteutuisi.
Varmasti tästä Jumalan tahdon löytämisestä, siinä elämisestä, vaeltamisesta ja sen toteutumisen näkemisestä – saattaa lopulta tulla elämämme suurin taistelu. Se vielä kiihtyy, kun joudumme vaikeisiin olosuhteisiin.
Elämässä on aikoja, jolloin kaikki näyttää valjulta, mutta voimme sanoa Jumalalle: ”Panen uskoni Sinuun, koska Sinun kanssasi mikään ei ole mahdotonta, vaikka tilanteeni näyttää toivottomalta”( ks. Luuk.18:27).
Markuksen evankeliumin 5. luvussa luemme, että Jeesus oli matkalla erään Jairus – nimisen miehen kotii, ja suuri kansanjoukko seurasi Häntä.
Kerran, kun Jeesus kulki Juudeasta Galileaan, apostoli Johannes kertoo, että ”hänen oli kuljettava Samarian kautta”(Joh.4:4). Tosiasiassa Jeesuksen ei tarvinnut mennä Samarian kautta päästäkseen Galileaan, maantieteellisesti sanottuna. Itse asiassa, koska juutalaiset vihasivat samarialaisia, he yleensä kulkivat pitkän kiertomatkan välttääkseen tuota aluetta. Jeesuspa tunsi olevansa pakotettu menemään Samarian halki, koska Pyhä Henki johti Häntä sinne. Hänen ei siis tarvinnut mennä Samarian kautta maantieteellisen syyn, vaan tehtävän takia, kuuliaisuudesta Hengen johdatukselle.
Viime viikkoina olen etsinyt Herraa saadakseni Sanan, joka antaisi minulle rauhan kaikkien hermostuttavien huonojen uutisten keskellä.
Kuulin Pyhän Hengen kuiskaavan: David, katsele Kristuksen kirkkautta. Se pitää sinut ankkuroituna rauhaan”.
”Kiitos, Herra”, rukoilin, ”mutta mitä se Kristuksen kirkkaus todella on?”
Minulle Hänen kirkkautensa tulee alas johonkin, mitä tarvitsen ja ymmärrän: rakastavaan armoon. Tämä on enemmän kuin vain Kristuksen armo. Se on Hänen rakastava armonsa, sillä se on Hänen hellä, lempeä rakkautensa.
Paavali kirjoittaa: ”Me olemme kaikin tavoin ahdingossa, … neuvottomat, …vainotut,… maahan kukistetut, mutta emme tuhotut”(2 Kor.4:8 -9).
”Kaikin tavoin ahdingossa”. Voitko samaistua tähän lauseeseen? Ehkä sinulla on juuri nyt fyysisiä kipuja, ahdistusta avioliitossasi, huolia lastesi tähden. Elämä voi olla joskus ylipääsemätön.
Tosiasiassa on mahdollista olla Jumalan täydellisessä tahdossa ja silti joskus maahan kukistettuna. Voimme vaeltaa aivan Hänen tahtonsa keskuksessa ja silti olla neuvottomat, huolissamme ja vainottuja.
Vähän aikaa sitten eräs ihana nuori uskova purki ahdistuksensa taakkaa minulle.
”Minä tunnen Herran kutsuvan minua työhön nuorison ja lasten pariin, mutta kaikki ovet sen toteutumiseksi sulkeutuvat edessäni jatkuvasti. Rukoilen, että avautuisi toisia ovia, mutta Jumala ei näytä kuulevan rukouksiani. Tunnen itseni niin tarpeettomaksi.
Paavali kirjoitti monet seurakuntakirjeensä ollessaan lukittuna ahtaaseen selliin, sidottuna, halveksittuna ja erotettuna uskovista ja näköään kaikesta seurakuntatyöstä. Puhu kivuliaista olosuhteista! Silti Paavali ei koskaan puhunut vankilaoloistaan. Sen sijaan hän nimitti itseään ”Kristuksen vangiksi” (ks. Ef.3:1).